We need to talk about Kevin

Vietin viime viikolla pidennetyn viikonlopun Helsingissä ja kävin katsomassa muutamia elokuvia, jotka olivat jo ikävästi ehtineet poistua Kouvolan päädyn pyörityksestä. Käytiin katsomassa Mirror Mirror ja Salmon Fishing in the Yemen. Niistä en nyt kuitenkaan jaksa kirjoittaa, koska ensin mainittu oli mielestäni aikamoinen pettymys ja odotin siltä jotain paljon parempaa ja jälkimmäisen leffanautinnon taas pilasivat edessämme istuneet viisi teinityttöä, jotka eivät osanneet pitää päätään kiinni. Hyvä elokuvahan se oli, ei sen puoleen!
Mutta kolmannesta elokuvasta sen sijaan haluan sanoa pari sanaa..

WE NEED TO TALK ABOUT KEVIN on Lynne Ramsayn uusi pysähdyttävä elokuva, joka jos mikä olisi ansainnut paikkansa viime vuoden oscar-gaalassa. Ensin ihmettelin suuresti että miksei, mutta sitten aloin ajattelemaan Jenkkilää ja sitä minkälainen elokuva nyt olikaan kyseessä.. Ja yllättäen puuttuvat oscar-ehdokkuudet eivät enää olleetkaan mikään ihmetys.


Spoiler-varoitus! Jos haluat kokea elokuvan yhtä täydellisenä leffaelämyksenä kuin minä, älä lue pidemmälle vaan yritä etsiä elokuva käsiisi!

 Elokuvan päähenkilö on Eva (Tilda Swinton), perheenäiti jonka esikoinen, Kevin, aiheuttaa hänelle ennen aikaisia harmaita hiuksia. Poika käyttäytyy vanhempiaan kohtaan hyvinkin manipuloivasti; äidin katsoessa, poika tuijottaa melkeinpä vihaisesti takaisin ja on koko ajan pahanteossa.. Isän nähdessä, poika taas on kuin pieni enkeli joka on "vain tavallinen pieni poika". Näin ollen perheen isä (John C. Reilly) alkaa pian epäillä että tuon vaimo on sekoamassa ja koko perheestä nimenomaan tuon pitäisi olla se, jonka pitäisi puhua jonkun ammatti-ihmisen kanssa..

Elokuvan ehdottomasti yksin suurimmista hienouksista on se, kuinka katsojalle ei kerrota kaikkea ennen kuin vasta lopussa. Elokuva pitää otteessaan alkumetreiltä saakka ja, jos ei ole antanut itsensä spoilaantua liiaksi, kysymykset "mitä hemmettiä?!" ja "mikä tuota poikaa riivaa?!" ovat jatkuvasti läsnä. Näitä kysymyksiä vahvistavat aikahypyt milloin ajassa taaksepäin ja milloin eteenpäin. Eva astelee koko elokuvan ajan vankilan käytäviä pitkin katsomaan jotakuta.. Mutta ketä? Sekään ei selviä ennen kuin vasta elokuvan jälkipuoliskolla. Pieni poika käyttäytyy häiritsevästi, kasvaa käyttäytyen aina vain pelottavammin mutta siltikään elokuva ei lipsu kertomaan liiaksi siitä mitä tuleman pitää. Jotain pahaa tulevaisuudessa on tapahtunut, mutta mitä?!

 Ja sitten elokuvan lopussa kaikki räjäytetään vain katsojan naamalle, jolloin ainoa asia mitä elokuvan jälkeen voit sanoa on "Joo-o". Kaikki merkit viittasivat siihen, mutta sitä ei vain voinut hyväksyä tai sulattaa ennen kuin se sitten tapahtui..
Kevin on koulusurmaaja.

Elokuva on kaikkiaan pysäyttävä kertomus siitä, mitä koulusurmaajan vanhemmat joutuvat käymään läpi yrittäessään prosessoida tapahtunutta mielessään. Se ei pyri selittämään niinkään koulusurmaajan tekoja. Kevin itsekin sanoo elokuvan lopussa äidilleen että luuli tietävänsä miksi teki mitä teki, muttei sitten tiennytkään. Äiti jää yksin ajatuksensa ja sen ainoan kysymyksensä kanssa. Miksi? Äidin tuska on niin käsin kosketeltavaa että elokuvan jättämä ahdistus tuntuu edelleen, vaikka elokuvan katsomisesta on vierähtänyt jo melkein viikko.

Täytyy sanoa että aivan mielettömän upea teos kaikessa kauheudessaan. Suosittelen kaikille todella lämpimästi, joskin kannattaa varata joku kaveriksi kun tätä pätkää katsoo. Jättää jokseenkin tyhjän olon!





ps. Pitää lukea Lionel Shriverin samanniminen kirja! En kyl tiedä uskallanko.. Tuleeko joku pitää kädestä?