lauantai 23. helmikuuta 2013

Les Misérables


LES MISÉRABLES on mielestäni se viimevuoden elokuva, jonka tulisi ansaita vuoden paras elokuva-oscar. Tämän musikaalin ohjaaja on sama kuin Kuninkaan Puheella muutama vuosi takaperin, herra Tom Hooper. Näiden kahden elokuvan myötä, kyseinen ohjaaja alkaa aika komeasti kavuta niiden suosikkiohjaajien topkymppiin!
Elokuva pohjautuu Victor Hugon kirjoittamaan saman nimiseen romaaniin ja siitä tehtyihin lukuisiin musikaaleihin. Itse en ole vielä kirjaa lukenut, mutta jännästi kyseinen pokkari lähti mukaan kaupan hyllyltä tuossa jokunen aika sitten. Tarina sijoittuu 1800-luvun Ranskaan ja se kertoo monista ihmiskohtaloista, mutta keskittyy enimmäkseen herra Jean Valjeanin elämään. Valjeania elokuvassa tulkitsee Hugh Jackman, joka on jo monta vuotta kuulunut allekirjoittaneen lempinäyttelijöihin, joten onko mikään ihme että se oli alunalkaen suuri syy siihen, miksi lähdin niin innoissani katsomaan tätä kyseistä leffaa.. ja vielä ensi-iltaan! Valjeanin pahin vastustaja on poliisitarkastaja Javert, jonka roolissa nähdään Russel Crowe.


Tästä elokuvasta olisi ihan mielettömästi sanottavaa, mutta keskitytään nyt vielä hieman elokuvan näyttelijäkaartiin. Jackmanin ja Crowen lisäksi, elokuvassa on tietenkin naispääosasta oscar-ehdokkuden saanut Anne Hathaway, joka vetää ehdottomasti kaikki sympatiat puolelleen ja hän jos joku on ansainnut oscarinsa Fantinen roolista. Mutta kun naisnäyttelijöistä puhutaan, haluan nostaa esiin myös Samantha Barksin, joka veti mielestäni paljon vahvemman roolisuorituksen Époninena kuin Mamma Mia-elokuvasta turhan tutuksi jäänyt kasvo, Amanda Seyfried. Itseasiassa jos jotain negatiivista pitää sanoa, olisin jättänyt Seyfriedin pois elokuvasta ja etsinyt tilalle jonkun tuntemattomamman kasvon.. Juurikin syystä Mamma Mia.
Sitten kun mietitään noita nuoremman kastin miesnäyttelijöitä niin eipä käy kieltäminenkään; Aaron Tveit vei kyllä palan sieluani mukanaan Enjolrasina. Lisäksi tykkäsin vähän vähemmälle ruutuajalle jääneestä George Blagden. Tykkäsin myös Eddie Redmaynesta, joka näytteli Mariusta. Etenkin hänen tulkintansa kappaleesta Empty Chairs at Empty Tables oli varsin sydäntä riipivä.
Ja sitten vielä nuo lumoavat lapsinäyttelijät! Daniel Huttlestone Gavrochen roolissa oli juuri sellainen hahmo, jonka.. olisi pitänyt käydä ärsyttäväksi tietynlaisella pikkuvanhuudella ja kaikkitietäväisyydellä ja jääräpäisyydellä.. Mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan Huttlestone toi hahmon niin jäätävän suloisena ja sympaattisena valkokankaalle että voi elämä. Siinä sitä taas oltiinkin sitten.. Ja Isabelle Allen nuoren Cosetten roolissa. Ei hyvä elämä se hetki kun se lumoavan kaunis, suloinen pikkutyttö laulaa pilvilinnasta. Jos siinä hetkessä ei menetä sydäntään niin ei koskaan! Täydelliset roolivalinnat kyllä lapsien puolesta.. ja aika pitkälti aikuistenkin!


Elokuvahan tosiaan repi kahdeksan oscar-ehdokkuutta, joista sekä Anne Hathaway ja Hugh Jackman vetivät omat ehdokkuutensa pääosista. Lisäksi elokuva on tosiaan ehdolla parhaana elokuvana (sietäisi saada, hmph!). Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovatkin odotettuja ehdokkuuksia ja melko varmoja voittojakin. Äänisuunnittelu ja paras alkuperäiskappale saivat myöskin ehdokkuuden.
Joten nyt ihmiset, leffaan sieltä taasen! Tätä ei vaan voi odottaa dvd:lle, koska tämä pitää nähdä valkokankaalla ja etenkin kuulla elokuvateatterin äänentoistolla.

Valitettavasti youtube herjaa nyt jotain joten traileria en saa näkymään.

torstai 21. helmikuuta 2013

The Office

Kaverin kanssa pitämämme Martin Freeman-viikonloppu päättyi sitten taidokkaasti siihen kaikista masentavimpaan ja ahdistavimpaan sarjaan.. ja niitä olikin sitten kahden tuotantokauden edestä. En vieläkään oikein tajua miten kestin sen sunnuntain.


THE OFFICE on Britanniassa ilmeisesti aika suosittukin ja palkittu tv-sarja, joka keskittyy konttorissa työskentelevien ihmisten jokapäiväiseen elämään. Sarja on tehty melko dokumentaarisella otteella ja siinä seurataan ihmisparkoja ja haastatellaan heitä. Vähän niinkuin reality-tyyliin. Kuten jo sanoinkin, sarja on ainakin itselleni äärimmäisen masentavaa ja ahdistavaa katsottavaa.. Ja siinä mielessä hatun nosto sarjan tekijöille, koska he taisivat onnistua juuri siinä mihin pyrkivätkin!

Sarjan päähenkilönä on paikan pomo, David Brent, jota näyttelee Ricky Gervais. Henkilökohtaisesti kyseinen roolihahmo aiheutti allekirjoittaneelle sellaiset traumat etten ikinä halua enää törmätä Gervaisiin missään olosuhteissa.. Kaikella kunnioituksella kyseistä näyttelijää kohtaan. Mahtava näyttelijähän herra on, ei sitä voi kieltää. David Brent vaan on mitä vastenmielisin pomo ja aiheutti vaivaantuneisuutta ja ahdistusta aina astuessaan kuvaan. Ja sitä tapahtuikin paljon, koska kyseessä oli päähenkilö.
Miksi ihmeessä sitten katsottiin tämä sarja? Ainoa syy on Martin Freeman, jonka tuotantoon halusin tutustua enemmänkin. Tässä sarjassa hän näytteli Tim Canterburya, joka sai kyllä ehdottomasti kaikki sympatiapisteet puolelleen. Ei vain koska kyseessä oli Freeman, vaan koska hahmo itsessään taisi olla yksi niistä harvoista, joilla oli yhä unelma jostain muusta kuin ainaisesta toimistotyöstä.
Ja sitten pitää nostaa ylös vielä kolmas keskiössä oleva näyttelijä, nimittäin Mackenzie Crook, joka näytteli pomon oikeaa kättä, Gareth Keenania. Jostain itselleni tuntemattomasta syystä, pidin kyseisestä hahmosta edes jossain määrin.. Mikä tuntui oudolta, koska kyseessä oli tälläinen sarja ja varsin hämmentävä hahmokin. Mutta näyttelijä on loistava.. Ja imdb osasi jälleen kertoa, miksi kyseinen näyttelijä soitteli jotain kelloja pääkopassani; hän on Pirates of the Caribbeanin Ragetti! No.. Se on hienoa, eikö!

Mutta tuota niin.. Suositteluja? Ei. En halua olla se, joka suosittelee tätä sarjaa kenellekään tosissaan. Sarja on tosiaan hyvä siinä mielessä että tekijät onnistuivat tekemään siitä juurikin niin ahdistavan ja masentavan, kuin ehkä oli tarkoituskin.. Mutta juuri ahdistavuutensa ja masentavuutensa takia en lähde suosittelemaan tätä kenellekään. Valitan. Jos haluatte pitää Martin Freeman-maratonia, tämä kannattaa ehkä valita mukaan, mutta sillä ehdolla että teillä on Sherlockia ja Hobittia ja muita hyviä sarjoja/leffoja, joilla voitte parantaa syntynyttä masennusta. Ja ei, älkää jättäkö Officea viimeiseksi.. Katsokaa se ensimmäisenä niin toivo elämän jatkumisesta voi vielä palautua.


keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Love Actually


LOVE ACTUALLY eli Suomessa tutummin Rakkautta vain, on vuoden 2003 romanttinen komedia ja sen ohjaksissa oli Richard Curtis, joka ei suuremmin elokuvia ole ohjannut mutta kirjoittanut sitäkin enemmän. Pääosissa nähdäänkin sitten kunnon tuttujen naamojen kaarti; Bill Nighy, joka on tunnettu mm. Pirates of the Caribbean-elokuvista kapteeni Davi Jonesina sekä ehkä Potter-elokuvien Rufus Rymistyirinä, näyttelee vanhaa aikansa elänyttä, pervohkoa rokkitähteä. Colin Firth taas on tunnettu miljoonasta elokuvasta, mutta nostaisin esille Kuninkaan Puheen, koska sehän nyt on herran suurimpia.. ellei suurin saavutus. Tässä elokuvassa hän on Jamie, kirjailija, joka rakastuu taloudenhoitajaansa. Liam Neeson tunnetaan myöskin miljoonasta elokuvasta, mutta omalta kohdalta mainitsen Batman Beginsin ja Schindlerin listan.. Nyt hän näyttelee Danielia, joka on juuri menettänyt vaimonsa, ja joka yrittää auttaa poikapuoltaan tuon rakkaushuolissa. Martin Freeman on tuttu paitsi Hobitista, myös BBC:n Sherlockista. Tässä hän näyttelee näyttelijää nimeltä John, joka rakastuu vastanäyttelijäänsä. Andrew Lincoln on itselleni tuttu Strike Backistä, mutta muille varmaan tutumpi Walking Deadistä. Tässä hän on rakastunut Julietiin, jota näyttelee  Keira Knightley... Ja niin. Luettelo on pitkä ja kyllästyin nyt tähän luettelemiseen. Mutta hienojen, tuttujen näyttelijöiden loistoa!

Elokuva on siis, kuten dvd:n kannessa lukeekin, The ultimate romantic romantic comedy, ja sitä tämä elokuva todellakin on. En nyt edes muista kuinka montaa eri rakkaustarinaa tässä seurataan ja kaikki ne nivoutuvat tavalla tai toisella yhteen. Itse en ole mikään romanttisen komedian suurin fani, mutta kyllähän elokuva ihan viihdyttävä tapaus oli! Suosittelen kyllä kaikille ja varsinkin teille romanttisten komedioiden ystäville.. Tosin te olette varmaan jo nähneet tämän, jotenka.. No, katsokaa uudestaan!


tiistai 19. helmikuuta 2013

Sherlock

En uskonut että jotain niin kaikin puolin kaunista voisi olla olemassa.. Nyt tiedän paremmin.


SHERLOCK on BBC:n tv-sarja, jonka ensimmäinen kausi ilmestyi vuonna 2010 ja viimeisin vuonna 2012.. Ja kolmoskautta fanit ovatkin sitten saaneet odotella jo tovin jos toisenkin.. Ja joutuvat edelleen. Syy tähän on se pahamaineinen Hobitti-elokuva, joka vei päänäyttelijäkaksikon mennessään.
Benedict Cumberbatch näyttelee itse Sherlock Holmesia ja aisaparina nähdään Martin Freeman John Watsonina. En ole suuremmin Sherlockeja koskaan katsonut.. Mitä nyt ne pari Robert Downey Jr.:n tähdittämää 2000-luvun leffaa.. Mutta nyt on rehellisesti sanottava etten voisi kuvitella ketään muita paremmin näiden kahden rooliin. Sherlock sai aivopesunsa onnistumaan.. jälleen kerran. En lähde vertaamaan Downeyä ja Cumberbatchia toisiinsa, koska se olisi älytöntä. Roolihahmot kun näyttävän näin äkkiseltään olevan kuin yö ja päivä, vaikka samasta hahmosta puhutaankin.

Juonesta on sinänsä turha alkaa puhumaan, koska kyllä kaikki nyt peruskuvion Sherlock Holmesista tietää vaikkei olisi käytännössä lukenut tai nähnyt mitään. Mutta noh.. Tarina alkaa siitä kun Sherlock hommaa itselleen kämppiksen, jonka nimi on John Watson. Alunalkaen heidän piti (ainakin Watsonin mielestä) olla vain kämppiksiä, mutta ennen kuin ensimmäinen päivä tuntuu muuttuvan illaksi, on Watson vetäisty mukaan tutkimaan jotain rikosta. Siitä heidän.. Voisiko sitä kutsua ystävyydeksi, saa alkunsa.
Kausi pitää sisällään kolme puolentoista tunnin jaksoa, mikä tuntuu hyvin hämmentävältä. Mikä on kuitenkin vielä hämmentävää niin se, kuinka nopeasti katsoja saadaan upotettua sarjan maailmaan ja.. julmasti rakastumaan pääkaksikkoon. Spoilaamatta ketään, täytyy moraalin nimissä antaa varoituksen sana kaikille; varokaa BBC:n kausien viimeisiä jaksoja. Etenkin tämän sarjan kohdalla kannattaa varautua siihen että mitä tahansa saattaa tapahtua. Joten.. Olen ehkä ihan kiitollinen että tutustuin Sherlockiin vasta tässä vaiheessa enkä silloin heti kun kyseisen sarjan kakkoskausi ilmestyi. Onpahan vähemmän aikaa odotettavana jos kolmoskautta miettii..

Mitä pitää vielä sanoa sarjasta niin se, että sarja on aivan täydellisen kaunis paketti. Kaunis. Se on juuri se sana, mikä sopii kuvaamaan tätä sarjaa. Paitsi että Cumberbatch ja Freeman ja tarina ovat kauniita itsessään.. Niin voi luoja. Se värimaailma. Ne kuvat. Kuvaajaopiskelija sisälläni todella nosti päätään tämän sarjan merkeissä. Sanoinkin kaverille pari kertaa jotain kuvakommenttia, koska en vain pystynyt pitämään leipäläpeäni ummessa.
Kaunis. Sitä se on. Katsokaa Sherlockia ihmiset, en suosittele.. Vaadin.


torstai 14. helmikuuta 2013

RIO


RIO on vuoden 2011 animaatio, jonka pää-ääninäyttelijöinä kuullaan Jesse Eisenberg ja Anne Hathaway. Elokuvan ohjaaja on Carlos Saldanha, joka on vastuussa myös Ice Age-nelikon ohjaamisesta, joskin ensimmäisessä osassa hänet on kreditoitu vain co-directoriksi.
Tarinamme alkaa Rio De Janeirossa, joka on tunnettu suurista karnevaaleistaan ja myös viidakon syövereissä, kaikenväriset linnut tanssivat ja laulavat. Se on heillä verissään. Pieni, sininen ara-papukaija tuntee rytmin pyrstösulissaan, mutta.. Sitten asiat menevätkin pahasti vikaan ja ara-parka löytää itsensä Minnesotasta.
Varsinainen juoni lähtee käyntiin Minnesotan pienestä kirjakaupasta, jonne ilmestyy Tulio-niminen mies kertomaan että tarinamme sankari, Blu, on tietojen mukaan ainoa elossa oleva ara-poika.. Ja tuon pitäisi lähteä Rioon tapaamaan ara-tyttöä ja pelastamaan lajinsa. Sinne siis lähdetään ja reissullaan rakastavaisemme joutuvat mitä suurimpiin ongelmiin ja seikkailuihin ja syynä on oikeastaan se että.. sankarimme ei osaa lentää.

Elokuva on värikäs, mutta ei hyökkää väreineen silmille vaikka sen katsoisi leffateatterissa. Sen ehdottomat voimavarat löytyy musiikista ja biiseistä, joita linnut ja ties mitkä elukat vetävät vuoroon. Tarina on mielestäni ehkä hieman mitätön, mutta toimii kuitenkin niinkin paljon että viitsin leffan hyllyyni hankkia. Ajoittain vitsit ovat loistavia ja jo niidenkin takia kannattaa elokuva katsoa ehkä pariinkin kertaan. Lempihahmoiksi nostaisin Rafaelin, Nicon ja Pedron, jotka ovat juurikin niitä hauskoja sivuhahmoja, joita lastenelokuviin tarvitaan.. Jo meidän aikuistenkin takia! Ja juuri nyt kun tässä samalla imdb:tä selailen niin koin jonkintason mindfuckin.. Nicon ääninäyttelijä on Djangon Jamie Foxx. Eli jos ei muuta, näyttelijäkaartin, musiikin ja värien takia kannattaa katsoa!
Ja ainiin Rio saa jatko-osan ensi vuonna, mutta siitä en sitten tiedä mitä odottaa. Luultavasti se perus "iiks salametsästäjä vei muksumme ja joudumme lentämään Minnesotaan saakka hakemaan sen takaisin!".


keskiviikko 13. helmikuuta 2013

It's all gone Pete Tong

Kävin kerran kirppiksellä. Löysin sieltä leffoja muutamalla eurolla. Tulipa kerran kaveri kylään. Katsottiinpa niistä yksi. Ja voi että rakastuin.


IT'S ALL GONE PETE TONG on vuoden 2004 elokuva, jonka kannessa komeilee teksti "Vuoden paras brittileffa". Oli väite totta tai ei, voin uskoa sen. Elokuva kertoo Frankie Wildestä (Paul Kaye), joka on Ibiza clubin piireissä legendaksi noussut DJ. Frankien elämä on mallillaan; hänellä on kaunis nainen, iso talo, rahaa kuin roskaa ja hän tekee juurikin sitä mitä haluaa. Mutta elokuvaa harvoin saadaan aikaiseksi näin onnellisella kuviolla, joten hiljalleen Frankien elämä alkaa rikkoutua pirstaleiksi. Vuosien musiikkiskenessä pyöriminen on vaurioittanut hänen kuuloaan ja pian elokuvan alkuvaiheilla käy ilmi ettei kuurolla DJ:llä ole tulevaisuutta. Epämieluisan sattumuksen myötä, Frankie kuuroutuu täysin ja kaikki toivo DJ:n elämästä romuttuu sen myötä. Kaunis vaimo lähtee ja hänelle jää vain talonsa.. ja huumeista aiheutunut hallusinaatio-ystävänsä.

Elokuvan kannessa lukee myös että kyseessä on komedia. IMDb väittää samaa, mutta rinnalle on nostettu myös draama. Mielestäni tämä elokuva on kaukana komediasta. Odotin tuon pienen sanan takia sitä että saisin nauraa itseni hengiltä illan aikana, mutta vaikka aika-ajoin pieniä naurahduksia pääsikin ja muutama kohtaus kieltämättä huvitti pimeää mieltäni, en kokenut tätä juurikaan komediaksi. Elokuva on kertomus DJ:stä, joka menettää kuulonsa ja sen myötä työnsä ja halunsa elää. Se on tarina siitä kuinka käydään pohjalla ja kuinka sieltä noustaan. Se ei ole hauskaa.. Tai sitten se on niin mustaa huumoria ettei se uponnut edes meikäläiseen.
Mutta jos unohtaa tuon komedia-maininnan ja keskittyy katsomaan elokuvaa ilman ennakkoluuloja, elokuva palkitsee kyllä katsojansa. Aluksi elokuva on hyvin hyväntuulinen ja no.. ehkä hauskakin, mutta sitten kaikki käännetään ympäri ja hymy hyytyy tarinan tunnelman myötä. Elokuvaa on arvatenkin höystetty tanssittavalla musiikilla ja huumeilla. Ainakin allekirjoittanut kävi mielessään pohjalla Frankien kanssa ja voi sitä hyvää oloa, minkä elokuva lopulta jätti jälkeensä. Elokuvan lopulla kaikki käännettiin vielä aivan ympäri ja Frankie Wildestä tuli legenda.. vaikka elokuva ei perustukaan mihinkään tiettyyn tositarinaan.

Elokuva nousi kertaheitolla suosikkeihini ja suosittelen sitä kaikille. Paul Kaye nousi pääosan myötä myös yhdeksi kiinnostavimmista uusista tuttavuuksista ja hänen tuotantoonsa pitääkin alkaa tutustua tarkemmin. IMDb osaa kertoa että miehen voi bongata Game of Thronesista, Skinsistä ja Being Humanista. Ja no tottakai monesta muusta, mutta siinä esimerkit niistä mitkä nopeasti vilkaistuna herättelivät meikässä jotain kelloja soimaan. Lisäksi Michael Dowse elokuvan ohjaajana herätti myös mielenkiintoni, mutta harmikseni mies ei ole tainnut tehdä mitään kovin kovin ihmeellistä tämän lisäksi.. Ainakaan vielä!

Mutta siis suosittelut leffalle, jälleen kerran, ja samoin kirppiksille!

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Zero Dark Thirty

Enismmäinen elokuva, joka hoiti 9/11-homman kunnialla kotiin vaikka kyseinen päivämäärä jäikin oikeastaan vain hieman sivuttavaksi, mutta se siitä ehkä hyvän tekikin. Se on jännä miten pelkkä musta ruutu ja ääni voi toimia niin täydellisesti yksyhteen.


ZERO DARK THIRTY on jälleen kerran yksi tämän vuoden oscar-ehdokkaista ja kyseisen elokuvan ohjasi Kathryn Bigelow, jolta tuli muutama vuosi takaperin kuuden oscarin voittaja, The Hurt Locker. Ja IMDb kertoi juuri että samainen ohjaaja on tehnyt vuonna 1991 myös elokuvan Point Break, mistä ei ehkä sen enempää.
Zero Dark Thirty kertoo Osama Bin Ladenin ja Al Qaidan etsimisestä. Sen keskiössä on Maya (Jessica Chastain), joka siirtyi soraan lukiosta CSI:n yksikköön eikä ole urallaan tehnyt muuta kuin yrittänyt selvittää 9/11-iskujen takana olleiden terroristien olinpaikan. Saavuttuaan Pakistaniin, hän saa huomata että terroristijärjestöjen etsiminen ei keinoja kaihda, ihmisten kiduttaminen on arkipäivää ja jokaisella kulkee se oma rajansa, niin kidutettavilla kuin kiduttajillakin. Mayan on päätettävä omat toimintatapansa ja opittava elämään kenttätyössä vieraassa, vihamielisessä maassa turvallisen toimistoelämän jälkeen.

Jessica Chastainin lisäksi elokuvasta löytyi taasen tuttuja kasvoja; Jason Clarke näytteli elokuvassa Dania, joka johti elokuvan alulla nähtyä kidutusoperaatiota. Hänet voi bongata mm. Public Enemies-leffasta. Kyle Chandler, Pakistanin CSI:n yksikön pomo, taas on kaikille tuttu ainakin Greyn Anatomiasta, mutta hänet voi löytää myös 2005-vuoden King KongistaSuper 8:stä ja tämän vuoden oscar-ehdokkaista, myös Argosta. Jennifer Ehle, elokuvan toinen naispuolinen agentti, on tuttu Kuninkaan Puheesta ja Vallan Kääntöpuolesta. Harold Perrineau taas on tuttu allekirjoittaneelle yksinomaan Lost-sarjasta. Mark Strong on löytänyt tiensä tähänkin elokuvaan ja häntä voi bongailla mm. 2009-vuoden Sherlock Holmesista, Pappi Lukkari Talonpoika Vakooja-elokuvasta ja kuten tuossa joku aika sitten kirjoittelinkin, myös 2010-vuoden Robin Hoodista. Joel Edgerton taas näytteli Patrickia, joka johti iskujoukot erääseen päämajaan toukokuun alussa 2011.. Ja hän on jäänyt mieleeni Warrior-elokuvasta, koska koulun puolesta analysoimme kyseisen pätkän viime syksynä ja nyt se on syöpynyt aivoihini.

Oscar-ehdokkuuksia elokuva repi itselleen viisi kappaletta; paras elokuva, naispääosa, alkuperäiskäsikirjoitus, leikkaus ja äänileikkaus. Ansaittuja ehdokkuuksia kyllä jokainen, en siitä lähde edes väittelemään. Elokuva oli paikoin tarkoituksenmukaisen ahdistava, paikoin hieman ehkä humoristinen, osittain sitä jännitti kuollakseen ja joskus sitä pelästyi aika tavalla. Jokaisessa suhteessa löytyi tunneskaalaa. Mutta siltikin.. Edelleen kallistuisin Djangon puoleen kun sitä parhaan elokuvan pystiä lähdetään jakelemaan.. Mutta se ei silti huononna tätä elokuvaa millään lailla! Jälleen kerran; rakastan kevättä. Se on hienojen elokuvien juhla-aikaa!
Menkää leffaan.

torstai 7. helmikuuta 2013

Kuukauden kääpiö: Nori

Jälleen on aika kuukauden kääpiölle! Lisäksi varmistus siitä että Hobitin dvd julkaistaan Jenkeissä ensi kuun puolivälin jälkeen, mutta näillä näkymin me täällä rapakon toisella puolen, joudumme odottelemaan huhtikuuhun saakka. Ruotsin puolella on puhuttu että julkaisupäivä olisi 16.4, mutta Suomen tietoihin en toistaiseksi ole törmännyt, mutta luultavasti samoihin aikoihin kaikkialla. Mutta nyt asiaan!


NORI on Dorin pikkuveli ja siten Orin isoveli.. Eli se katraan keskimmäinen. Hän työskenteli nuorena kääpiönä kaivoksissa, mutta lähti kuitenkin aika nuorena pois kotoa viettämään jonkinasteista kiertolaiselämää. Ajan myötä hänen oli opittava tulemaan toimeen omillaan ja tätä nykyä hänen metsästystaitonsa ovatkin vailla vertaistaan. Tosin niinkin kunniallinen kääpiö kuin hän onkin, joskus metsästäminen saattoi muuttua enemmänkin varastamiseksi. Hieman luihussa kääpiönmaineessa rypevän veljensä takia, Dorin on jatkuvasti vahdittava ettei nuorempi veljeksistä, Ori, saa liikaa vaikutteita Norilta.
Matkailunsa takia Nori ei ole ollut suuremmin tekemisissä veljiensä kanssa viime aikoina, mutta Thorin Tammikilven retkikuntaan liittymisen myötä, mahdollisuudet muutokseen ovat enemmän kuin hyvät. Ainakin sen verran perhesuhteet ovat palaamassa ennalleen, että Nori on täysin valmis puolustamaan veljiään vahvaakin vihollista vastaan. Etenkin pikkuveljestään hän tuntee olevansa jonkinlaisessa vastuussa. Matkailustaan johtuen, hänellä on myös laaja valikoima erilaisia aseita, joita hän osaa myös käyttää vallan taidokkaasti, joten taistelu sujuu kyllä tältä herralta. Aika-ajoin hän saattaa tosin alentua jopa vilpillisiin ja keinoja kaihtamattomiin taistelutapoihin. Hänen tiedetään hyökänneen vihollisen kimppuun takaapäin!


Norin näyttelijä on Jed Brophy, joka onkin kaikinpuolin mielenkiintoinen tapaus, mitä tulee nimenomaan Keski-Maa-universumiin. Tiesittekö että kyseinen kääpiö esitti mm. paria örkkiä Kaksi Tornia ja Kuninkaan paluu-elokuvissa? Ensin mainitussa hän veti mm. Sharkun roolin ja kyseinen örkkihän on juurikin se, jonka kanssa tapellessaan Aragorn tippui kiellekkeeltä alas hukkien taistelussa. Brophy näytteli myös Snagaa, joka on henkilökohtaisesti meikäläisen suosikkiörkki LotRista. Se on se örkki, joka haluaisi syödä Merryn ja Pippinin, mutta jonka pään johtaja-Urukki sitten katkaisee ja miesparka joutuu itse sapuskaksi..
Ja sitten vielä.. Tiesittekö että Arwenin ja Aragornin poika, Eldarion, on itseasiassa Sadwyn Brophy eli arvon kääpiömme poika? Niinpäniin. Eli nyt kun kaikki puhuvat "LotRista tuttujen näyttelijöiden palaamisesta Keski-Maahan" niin pitäisi mainita kaikkien muiden muassa myös arvon Jed Brophy.
Missäs muualla Brophy onkaan riehunut viime aikoina.. No District 9:ssa näytteli James Hopea. Peter Jacksonin King Kongissakin mies oli mukana.. Ja nyt vasta huomasin että mies on näytellyt myös samaisen ohjaajan aikaisemmassa tuotoksessa nimeltä Aivokuollut. Ohhoh! Melkein voisi jo puhua jonkinsortin Jacksonin luottonäyttelijästä..


No mitenkäs Norin nyt sitten erottaa noista muista kääpiöistä? Helpoin tapa siihen on yhdistää tähti Norin ulkonäköön. Herran tukka ja parta kun muistuttavat kaikinpuolin kyseistä muotoa. Lisäksi hänellä on jättimäinen taistelusauva mukanaan, joka saattaisi sekin toimia tuntomerkkinä. Mitään ihmeellisempää tuntomerkkiä en oikein osaa sanoa.. ja Norilla taitaa olla kääpiöistä vähiten ruutuaikaa ainakin tässä ensimmäisessä Hobitissa. Herran tähtihetki taitaakin olla elokuvan loppupuolella Bilbosta puhuttaessa.

ps. Tunnistatko muut kääpiöt keskimmäisestä kuvasta?


keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Hitchcock (2012)

HITCHOCK on palannut valkokankaille.. Tällä kertaa nimenomaan kankaalle eikä sen taakse. Ohjaaja Sacha Gervasi toi vihdoin kaiken kansan silmien eteen tämän Anthony Hopkinsin ja Helen Millerin, eli Alfredin ja Alman, eeppisen rakkaustarinan, joka kosketti varmasti jokaista penkissä kököttänyttä katsojaa. Eikä vähiten alan opiskelijoita.


Alfred Hitchcock on kautta aikain tunnetuin elokuvaohjaaja ja the master of suspence. Häntä pidetään suurena nerona, mutta kuten aina, suurien miehien takana on aina viisas ja mahtava nainen. Alma Hitchock, Alfredin vaimo, on joutunut kymmeniä vuosia elämään miehensä varjossa. Hymyilemään ihmisille, jotka eivät edes näe häntä. Kun Alfred saa uuden elokuvaidean ja alkaa työstämään Psychoa, avioliitto laitetaan uraakin kovemmalle koetukselle. Tuotantoyhtiöt eivät suostu rahoittamaan kyseistä hyvin brutaalia elokuvaa, joten Hitchcockit hankkivat itse rahoituksen; panttaamalla talonsa ja pistämällä kirjaimellisesti koko elämänsä likoon.

Viime elokuvavuosi tuntuu olevan pyhitetty sympaattisille suurmiehille, sillä jos Lincoln kertoi sympaattisesta suurmiehestä, niin kertoi tämäkin. En tiedä millainen ihminen Hitchock oikeasti oli, mutta jos tähän elokuvaan on uskominen, hyvin sympaattinen ja aika-ajoin ehkä hieman naiivi. Neron ainekset on tottakai takataskussa, sitä ei voi kiistää. Ja tämä kaikki, totuutta tietämättä, uskotaan väkisin koska elokuva oli vain niin täydellinen ja tunteisiin vetoava paketti.. Ainakin allekirjoittaneelle. Hopkins vetää roolinsa kunnolla muovimaskista huolimatta ja Miller taas on aivan täydellinen, vahva Alma.

Vaikka Hitchcock ei kuulunutkaan oscar-ehdokas-listaani, se on sellainen silti. Elokuva on ehdolla maskeerauspuolesta ja vastassa on kaksi äärimmäisen pahaa kilpailijaa; The Hobbit ja Les Misérables. Valitettavasti, vaikka tästä elokuvasta varsin paljon tykkäsinkin, en lähtisi kuitenkaan maskeerausta palkitsemaan. Paikoin maski oli näytti juurikin maskilta eikä suinkaan naamalta.. Mikä oli harmillista. Maskeeraajan näkökulmasta katsottuna, homma petti siinä vaiheessa kun herra Hitchcockia lähdettiin kuvaamaan leuan alta. Mutta niin tai näin, hatun nosto herra Hopksinsille; ei varmasti ollut kovin helppoa työskennellä monen kuvauspäivän ajan moisessa maskissa.

Lämpimät suosittelut jälleen kerran! Rakastan kevättä.. Suurten elokuvien juhlaa!

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ridley Scottin Robin Hood

Ridley Scottin ROBIN HOOD on 2010 vuoden elokuva, jota tähdittämässä nähdään nopeasti mainittuna Russel Crowe ja Cate Blanchett. Robin Hoodista on tehty tuhat ja yksi elokuvaa, tv-sarjaa ja tarinoita on varmaan sitäkin enemmän.. Mutta silti Ridley Scott onnistui löytämään ihmeellisen, uuden näkökannan koko touhuun. Itseasiassa meikäläisen silmin katsottuna, Scott onnistui kääntämään koko Robin Hoodin tarinan päälaelleen.
Tämä teksti vilisee spoilereita, joten omalla vastuulla sitten!


Robin of Locksley ei ole palaamassa kotiin (itseasiassa koko Robin of Locksleyä ei ole), kuningas Richard ei sodi niin kunniallisesti vaan polttaa linnoja Ranskassa rikkauksien toivossa, Richard kuolee ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana, prinssi Johnista tulee Englannin kuningas, lady Marion on naimisissa mutta aviomies kuolee sotaan, Nottinghamin sheriffi kyllä sortaa kansaa mutta suurempi uhka tulee kuitenkin Ranskasta. Robin karannut sodasta ja käyttää Robert Loxleyn, Marionin miehen, nimeä. Ainiin ja Marionilla on pikkupoikien jengi Sherwoodissa! Ranskan uhatessa Britanniaa, Robin lähtee taistoon kuninkaan, Johnin, rinnalla.

Elokuvassa on sinänsä potentiaalia. Se näyttää spektaakkelimaiselta ja kaikki nuo ns. 'epäkohdat' herättävät väkisinkin kiinnostuksen jos yhtään on Robin Hoodin tarinoita katsellut tai kuunnellut. Mutta silti minusta tuntui että hahmot jäivät hyvin irrallisiksi ja kahteen ja puoleen tuntiin oli ängetty aivan liikaa tapahtumia ja hahmoja. Lopputulos ei ehkä toiminut niin hyvin kuin olisi voinut. Samaistumismahdollisuutta ei tuntunut löytyvän kenestäkään.
Cate Blanchett ja Russel Crowe vetivät kyllä roolinsa Marionina ja Robinina oikein kunnialla kotiin, mutta jotenkin.. Jäi sellainen maku suuhun että elokuvassa oli liikaa isoja nimiä jo näiden kahden kohdalla. Rakastan Blanchettiä (jos se nyt ketään enää yllättää) ja jokin Crowessa kyllä viehättää vaikken miestä lempinäyttelijöiden listalle laskisikaan.. mutta olisin kaivannut joko nimettömämpää Robinia tai nimettömämpää Marionia, jos tajuatte mitä tarkoitan? 

Elokuvan muita mielestäni mainitsemisen arvoisia nimiä.. Mark Strong, joka näytteli Godfreytä elikkä elokuvan ns. pääpahista, joka.. Kaiketi Ranskan kuninkaan alaisena yritti valloittaa Britannian. Itse muistan Strongin Sherlock Holmesista (2009) ja Tinker, Taylor, Soldier, Spysta (2011) eikä herra jättänyt kylmäksi tässäkään elokuvassa. Oscar Isaac taas näytteli prinssi Johnia ja hänet muistan mieluiten Drivesta (2011) ja kyllä, Isaac teki myöskin loistosuorituksen! Kevin Durand, josta en oikein osaa sanoa mitään, oli myöskin tuttu kasvo ja hänet voi pongata mm. Wolverinesta (2009) ja Real Steelistä (2011).

Kaikenkaikkiaan siis ihan kohtalainen pätkä. En ihan suureen ääneen tätä lähtisi ihmisille suosittelemaa, mutta en jättäisi suosittelemattakaan. Itseasiassa voisin muotoilla tämän näin; Jos olet nähnyt Robin Hoodista tehtyjä aikaisempia elokuvia, sitten kannattaa katsoa! Jos taas olet täysin märkäkorva Robin Hoodin suhteen, suosittelen ennemminkin sitä vuoden 1991 Robinia, jossa pääosassa oli Kevin Costner. Tai sitten BBC:n Robin Hoodia, jos sinulla on 28 tuntia luppoaikaa. Niiden jälkeen voit katsoa tämän leffan!

lauantai 2. helmikuuta 2013

Lincoln

Noniin sainpas katsottua taas yhden tämän vuoden oscar-ehdokkaan.. sen kaikista rohmuista rohmuimman! Ja vaikken politiikasta juuri mitään tajuakaan, kyllä ymmärsin että hyvästä elokuvasta oli kyse!


LINCOLN on Steven Spielbergin ohjaama spektaakkeli miehestä, joka lopetti orjuuden USA:ssa sisällissodan aikoihin. Eikai juonesta sen enempää tarvitse selittääkään, hmm?
No okei. Elokuvassa eletään siis vuotta 1865 ja USA:n sisällissotaa, jolloin etelä ja pohjoinen ottivat yhteen. Syy tähän oli käsittääkseni aika pitkälti se että etelä ei halunnut luopua orjuudesta kun taas pohjoinen oli.. enemmän tai vähemmän orjuuden lakkauttamisen puolesta. Tämän sodan keskeltä nousee se jenkkien suurin ikoni, Abraham Lincoln, jota elokuvassa näyttelee Daniel Day-Lewis.
Day-Lewisin roolisuoritus herra Lincolnina teki vaikutuksen ainakin minuun, joka en ole sen suuremmin koskaan perehtynyt Lincolniin ihmisenä. Mutta aivan tajuttoman sympaattinen mies hän sitten kai oli.. On ainakin tässä kyseisessä elokuvassa. Hän on paitsi USA:n presidentti, myös rakastava isä, jolla ei ole ollut varaa näyttää suruaan poikansa Willien kuoleman jälkeen. Hän kärsii yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin vaimonsa Mary (Sally Field), sillä juurikin asemansa takia hänelle ei anneta lupaa näyttää syvää suruaan.

Elokuva vilisee isoja ja hurjaa vauhtia nousussa olevia näyttelijöitä. Day-Lewisin jälkeen seuraavaksi on mainittava Tommy Lee Jones, joka Thaddeus Stevensiä. Joseph Gordon-Lewitt on iskenyt kultasuoneen ja saanut itsensä ängettyä myös tähän elokuvaan, jossa hän näyttelee Lincolnin vanhinta poikaa, Robertia. Lee Pace edustaa sitä 'pahispuoluetta' kovaäänisesti ja kaikella tarmollaan yrittää pitää huolen siitä ettei orjuutta lakkautettaisi. No Sally Field tottakai ja elokuva tuntui muutenkin vilisevän enemmän tai vähemmän tuttuja kasvoja.
Kuten kaverini elokuvan jälkeen totesi, allekirjoitan väitteen; vaikkei mitään politiikasta tajuttukaan, elokuva oli silti hyvä. Joten mitä se kertoo elokuvasta? Lämpimät suosittelut niillekin, jotka eivät politiikasta perusta. En minäkään perustanut.. enkä perusta vieläkään!

Oscar-ehdokkuuksiin sitten.. Tämä pätkähän tosiaan on tämän vuoden ehdokkuusrohmu, mutta en tiedä onko tässä kuitenkaan ainesta viemään jokaista pystiä kodin takanreunalle. Ehdokkuuksiahan tuli siis kaikenkaikkiaan kaksitoista; paras elokuva ja ohjaus, paras miespääosa ja -sivuosa, paras naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, äänisuunnittelu ja alkuperäismusiikki. Aika liuta, eikös?
Day-Lewis on skabaamassa miespääosan pystistä ulkomuistista mm. Hugh Jackmanin ja Joaquin Phoenixin kanssa ja tämän roolisuorituksen myötä ajoi minut henkiseen kriisiin, koska nyt siellä on ainakin kolme mieletöntä näyttelijää kisaamassa. Paras elokuva-pysti on myöskin hakusessa, mutta itse lähtisin edelleen antamaan sen Djangon suuntaan. Vaikka tiukka kisa on tulossa silläkin saralla. Djangossa vaan oli sitä jotain, mikä tästä jäi puuttumaan.

Citizen Kane


CITIZEN KANE on Orson Wellesin elokuva vuodelta 1941 ja se on monissa eri medioissa nimetty elokuvahistorian parhaimmaksi elokuvaksi. Tästä tittelistä voi kukin olla mitä mieltä on, itse en välttämättä edes lähtisi valitsemaan koko historian parasta elokuvaa.
Reportteri Jerry Thompsonin (William Alland) lähdettyä selvittämään mitä lehtikeisari Charles Kanen (Orson Welles) kuolinvuoteella lausuttu, viimeiseksi jäänyt sana 'rosebud' tarkoittaa, käyntiin pyörähtää elokuva, joka on täynnä takaumia ja niiden avulla kertoo katsojalle koko Kanen elämänkerran. Kuinka Kane revittiin kotoaan pienenä poikana ja annettiin pankin kasvatettavaksi. Kuinka hänen avioliittonsa kariutuvat yksi toisensa jälkeen ja kuinka paras ystäväkin erkaantuu ajan myötä. Mutta mikä on rosebud? Sitä ei herra Thompson valitettavasti saa koskaan tietää.

En rehellisesti sanottuna tiedä mitä tästä elokuvasta nyt pitäisi sanoa? Se oli hyvä elokuva, en kiellä sitä. Mutta maailmankaikkeuden paras? En ehkä lähtisi allekirjoittamaan noin suurta väitettä. Mutta kyllähän elokuvasta paistaa läpi ne syyt, miksi se on kerta toisensa jälkeen saanut kannettavakseen moisen tittelin. Itse kiinnitin paikoin huomiota aivan täydellisen kauniisiin kuviin, jotka laittaisin tähän nyt näkyville, jos se vaan mitenkään olisi mahdollista mutta kun ei. Valo ja kuva nostivat kyllä sen verran päätään alan opiskelijan silmissä että ihan melkein itkettää se kuinka kaunista elokuva paikoin oli. Ainakin Gregg Toland ansaitsi kuvauksesta saamansa oscar-pystin, ei voi muuta sanoa.
Orson Welles taas, nyt kun oscareista puhutaan, meni ja haki oscarinsa peräti kolme kertaa yhden gaalan aikana. Ensin toki se parhaan elokuvan pysti, mutta sitten myös miespääosa ja ohjaaja. Elokuva keräsi näiden neljän voiton lisäksi oscarit myös lavastuksesta, leikkauksesta, musiikista ja äänistä.

En ehkä nimeäisi tosiaan historian parhaaksi elokuvaksi, mutta aikalaisekseen elokuva hipoi täydellisyyttä. Syvät suosittelut niille, joita elokuvahistoria vähääkään kiinnostaa. Tämä pätkä on vain yksinkertaisesti nähtävä edes kerran eläessään, mikäli aikoo kutsua itseään elokuvafaniksi!

perjantai 1. helmikuuta 2013

Captain America: The First Avenger

Muistan kun The Avengers tuli leffaan, kävin katsomassa sen älyttömien ennakkoluulojen vallassa, mutta pidin siitä loppujen lopuksi. Itseasiassa aika paljonkin. Tein silloin lupauksen että katson kaikki kyseistä leffaa edeltäneet yksittäiset osat ja no.. Se lupaus on hieman rakoillut, mutta olen minä nyt jokusen katsonut. Ja joku ehkä muistaa että olen täysin märkäkorva mitä tulee supersankarileffoihin, täynnä ennakkoluuloja ja harvoin pidän kyseisistä leffoista.
No nyt tuli taas annettua elämältä 119 minuuttia, jota en koskaan tule saamaan takaisin.


CAPTAIN AMERICA: THE FIRST AVENGER on vuoden 2011 supersankarileffa, joka kertoo hintelästä pikkumiehestä nimeltä Steve Rogers (Chris Evans). Steven suurin unelma on liittyä USA:n armeijaan, mikä on oikeastaan mahdottomuus hänen pienen ruumiinsa, astmansa ja ties minkä muun syyn takia. Siltikin onni potkaisee häntä ja hänet valitaan tieteelliseen kokeeseen, jonka tarkoitus on ilmeisesti luoda täydellinen sotilas. Koe menee kuin meneekin nappiin ja yllättäen hintelästä pikkumiehestä kasvaa täyteen pumpattu lihaskimppu.. Täydellinen sotilas.
Pikkupoika minussa haluaa aina antaa mahdollisuuden supersankarileffoille, koska ovathan ne supersankarit siisti juttu. Eihän sitä voi kieltää. Mutta aina kun menen antamaan mahdollisuuden, tulen melkein poikkeuksetta pettymään. Jos The Avengersia ja Christoper Nolanin Batmaneitä ei oteta lukuun, supersankarileffat eivät ole onnistuneet voittamaan minua puolelleen. Kaikista vähiten tämä kyseinen elokuva, joka ei tarjonnut minulle kerrassaan mitään yllättävää tai muutenkaan sellaista, mikä olisi aiheuttanut mitään muuta tunnetta kuin turhautumista ja ärsytystä. (SPOILER!) Okei Richard Armitagen muutaman minuutin vierailu elokuvan alkupuoliskolla sai tottakai typerän hymyn leviämään kasvoille, mutta se ei paljon elokuvaa päässyt pelastamaan, koska mies meni ja kuoli samantien.

Lisäksi täytyy jälleen kerran paasata näistä rumista pahiksista. Miksi hemmetissä valita Hugo Weaving näyttelemään pääpahista jos sen täydelliset kasvot mennään repimään tuollaiseksi.. ällöttäväksi.. punaiseksi.. monsteriksi? Muistakaahan että en ole lukenut sarjiksia, enkä tule lukemaan, ja elokuvissa olen kyllästynyt jo niihin rumiin pahiksiin. Olen itseasiassa paasannut aiheesta joskus tänne blogiin mutten kuollaksenikaan nyt jaksa alkaa tonkimaan jotain vuoden 2011 blogimerkintää.
Mutta niin.. Hugo Weaving oli aivan täydellisen cool pahis aina siihen hetkeen saakka kun se näytti oikeat kasvonsa. Se että Armitagen hahmo herra Kruger oltiin tehty vain tapettavaksi ja se toteutettiin melko samantien.. Se oikeastaan oli jo saada meikäläisen sammuttamaan telkkarin, mutta urheasti jatkoin katsomista koska ajattelin että noh.. Onhan tässä Hugo Weaving. Vaan mitä! Kaksituntisesta elokuvasta puoltoista tuntia oli aika liki turhautunutta kieriskelyä sohvan perukoilla.


Että joo ei. Ja siis supersankarielokuvaksi tämä ei ollut edes keskiverto. En usko että Armitagekaan saa minua katsomaan tätä pätkää uudestaan.. Voisin samantien kävellä takaisin leffadivariin vaihtamaan leffan johonkin parempaan. Olo oli melko sama kuin silloin kun katsoin Transformerseja ja ne oli jotain niin.. käsinkosketeltavan mielenvikaista eikä edes hyvässä mielessä. Yh.
Mutta nyt lähinnä omaksi piristeekseni ja varmaan ehkä vähän teidän lukijoidenkin piristeeksi (toivottavasti), linkitän tähän loppuun trailerin sijaan Armitagen lyhyen haastattelun siitä kuinka hän näki hahmonsa Krugerin. Aivan taivaallista näyttelijän omistautuneisuutta hahmolle, joka on elokuvassa vain pari minuuttia. Kiitos, Richard.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...