Leffavuosi 2012

Noniin nyt on aika listata ne elokuvat, joiden takia meikätyttö raahautui viime vuonna leffateatteriin! Jos nyt oikein onnistuin laskemaan niin kävin viime vuonna leffateatterissa katsomassa 36 eri elokuvaa! Hieno leffavuosi etten sanoisi!

Leffavuosi 2012 pyörähti käyntiin J. Edgarilla, joka myös aloitti viime vuoden kuukauden henkilö-merkinnät jotka unohtuivat sitten melko pian. Tämän vuoden kuukausittainen teemahan on kuukauden kääpiö, jota voitte seurata tuosta oikealta löytyvistä kääpöinaamoista (jotka toimivat linkkeinä). Herra Hooverin jälkeen lähdin katsomaan vuoden ihastuttavinta rokkikukkoleffaa, nimittäin This Must Be The Place ja Sean Penn tekivät kyllä nappisuorituksen kaikin puolin! Lämpimät suosittelut yhä siihen suuntaan! My Week With Marilyn taas lumosi naiskauneudella joskin Hermione Granger alias Emma Watson tuntui edelleen turhan Hermionelta. Koulussa luennoimassa ollut elokuva-alan ammattilainen taas sponssasi meidät katsomaan tekemäänsä elokuvaa, suomalaista Hiljaisuutta.

The Girl With The Dragon Tattoo oli ainakin alkutekstiensä puolesta kaunista katsottavaa vaikka ei tehnytkään minuun sen suurempaa vaikutusta.. Kuten ei aikanaan tehnyt kyseisen leffan alkuperäinen ruotsalaisvedoskaan. Tästä jatkettiin Vallan Kääntöpuolella, jossa ihana (tulipa teinityttöfiilis) Ryan Gosling veti ehdottomasti George Clooneya paremman roolisuorituksen.. Toisaalta liekö tuo nyt kovinkaan vaikeaa. Vallan kääntöpuolelta hypätäänkin sitten jo helmikuun puolelle ja tuo syntymäkuukauteni aloitettiin komeasti Meryl Streepin huikealla Rautarouvalla. Vaikka en Shrekeihin sen suuremmin ole koskaan rakastunutkaan, Saapasjalkakissa oli yksi edellisvuoden odotetuimmista animaatioista enkä muistaakseni joutunut pettymään! Siitä oli kuitenkin helppo lähteä menettämään pari tuntia elämästään George Clooneyn ja The Descendantsin tahdissa..


Sotahevonen oli ehdottomasti näkemisen arvoinen pätkä, joskin (kaikella rakkaudella) leffakaverini itki enemmän kuin allekirjoittanut, joten elokuvakokemus jäi vähän vajaaksi! Se ei kuitenkaan tahtia sen suuremmin haitannut, koska loistava elokuva on aina loistava elokuva. Kouvolan armoille jouduttuani, lähdin piristämään sekä itseäni että kummipoikaani Risto Räppääjän tahdissa ja vaikka se kuinka kärsimystä minulle olikin, pienelle pojalle se oli hauska elämys!
Tinker, Taylor, Soldier, Spy taas kuuluu nykyään niihin elokuviin jotka on pakko nähdä uudestaan, koska ensimmäisen katselmuskerran jälkeen sitä ei vaan allekirjoittanut tajunnut. Hieno elokuva oli, en sitä kyllä käy kieltämään.. Samoin kuin oli Nälkäpelikin huolimatta siitä että kirja on jälleen kerran niin paljon parempi vaikka niin.. Ei saisi vertailla. Innolla odotetaan jatko-osia!


Napapiirin Sankareiden jälkeen toinen suosikkini suomalaisesta tuotannosta, Iron Sky pelmahti leffateattereihin keväällä ja pitihän niitä natseja mennä katsomaan ja yllätys oli kyllä enemmän kuin positiivinen! Kaikella lämmöllä muistellaan myös Titanic 3D:tä, jonka jälkeen tärisin itkusta vielä kotonakin! Meikäläisen ensimmäinen Titanic-kokemus! Loki alkoi jälleen ärsyttää isoveikkaa tuossa kevään lopulla The Avengersin noustessa kertaheitolla suosikki-supersankari-leffaksi. Näitä lisää! The Dark Shadows taas nauratti kerran, mutta en usko että kestää toista katsomiskertaa sen suuremmin.. Toisin kuin We Need To Talk About Kevin, joka on ehdottomasti viime vuonna nähdyistä elokuvista yksi parhaimpia.. ja varmasti ahdistavimpia! Syvääkin syvemmät suositukset Kevinille!


Sitten tulivat nämä hirveät Lumikki-leffat Mirror Mirror ja Lumikki ja Metsästäjä, joista en kummastakaan saa mitään hyvää sanottavaa mieleen juuri nyt. Onneksi Diktaattori oli pelastamassa kesäkuun leffapuoleta yhdessä Salmon Fishing in Yemen-elokuvan ja Loraxin kera. Heinäkuussa ensi-iltaansa juhlistanut Rock of Ages yllätti positiivisesti vaikka en vieläkään taida olla valmis kuulemaan omia suosikkihittejä jonkun muun kuin asianomaisen laulamana. Tuttu orava palautti meidät taas kerran jääkaudelle Ice Age 4:n myötä ja sitä totesi yksi jos toinenkin siihen aikaan että kaikelle pitäisi antaa loppunsa eikä mikään saisi kestää ikuisuuksia..

 Heinäkuun lopulla minun täytyi tehdä valinta Amazing Spidermanin ja The Dark Knight Risesin välillä ja valitsin sen jälkimmäisen.. Jolloin edellämainittu ehti paeta teatterista ja jäi katsomatta. Elokuu vietettiin jenkkileffojen mekassa eli Los Angelesissa, joten se leffakuukausi jäi tavallaan välistä mutta syyskuussa tuttuihin maisemiin palattiin Braven myötä ja sen ihanan lastenelokuvan jälkeen suunnattiin leffaan katsomaan vähän erilaista, mutta niin samanlaista höttöä kuin kaikki muutkin; Magic Mike. No kyllähän ne pojat ihan.. tanssia osasi..
Lokakuun ainokainen leffateatterikäynti sen sijaan tarjosi aivan täydellisen lumoavan elokuvan, nimittäin Albert Nobbsin joka oli pitkään aikaan melkein täydellinen pakkaus! Näin jälkikäteen sitä ihmettelee mihin ne kaikki oscarit jäi..

Looper tarjosi marraskuussa karvaan pettymyksen odotetun elokuvan sijaan, mutta onneksi kyseisen kuukauden lopulla päästiin jo oikeisiin tunnelmiin; Tennispalatsi tarjosi faneille kuustoista tuntisen LotR-maratonin tulevan Hobitin kunniaksi. Näiden ja kyseisen elokuvan välissä käytiin katsastamassa.. Viisi Legendaa, jonka blogimerkintä on nähtävästi jäänyt kirjoittamatta kiitos LotRien ja seuraavan viikon Hobitin. Kun kyseinen pätkä oli nähty kuusi kertaa, leffavuoden viimeinen uutukaisuus oli sitten ennen kaikkea kaunis Piin elämä, vaikka kyllä Hobitti HFR-versio tämän kyseisen elokuvavuoden sitten päättikin.

Että semmoisia pätkiä viime vuonna!

We need to talk about Kevin

Vietin viime viikolla pidennetyn viikonlopun Helsingissä ja kävin katsomassa muutamia elokuvia, jotka olivat jo ikävästi ehtineet poistua Kouvolan päädyn pyörityksestä. Käytiin katsomassa Mirror Mirror ja Salmon Fishing in the Yemen. Niistä en nyt kuitenkaan jaksa kirjoittaa, koska ensin mainittu oli mielestäni aikamoinen pettymys ja odotin siltä jotain paljon parempaa ja jälkimmäisen leffanautinnon taas pilasivat edessämme istuneet viisi teinityttöä, jotka eivät osanneet pitää päätään kiinni. Hyvä elokuvahan se oli, ei sen puoleen!
Mutta kolmannesta elokuvasta sen sijaan haluan sanoa pari sanaa..

WE NEED TO TALK ABOUT KEVIN on Lynne Ramsayn uusi pysähdyttävä elokuva, joka jos mikä olisi ansainnut paikkansa viime vuoden oscar-gaalassa. Ensin ihmettelin suuresti että miksei, mutta sitten aloin ajattelemaan Jenkkilää ja sitä minkälainen elokuva nyt olikaan kyseessä.. Ja yllättäen puuttuvat oscar-ehdokkuudet eivät enää olleetkaan mikään ihmetys.


Spoiler-varoitus! Jos haluat kokea elokuvan yhtä täydellisenä leffaelämyksenä kuin minä, älä lue pidemmälle vaan yritä etsiä elokuva käsiisi!

 Elokuvan päähenkilö on Eva (Tilda Swinton), perheenäiti jonka esikoinen, Kevin, aiheuttaa hänelle ennen aikaisia harmaita hiuksia. Poika käyttäytyy vanhempiaan kohtaan hyvinkin manipuloivasti; äidin katsoessa, poika tuijottaa melkeinpä vihaisesti takaisin ja on koko ajan pahanteossa.. Isän nähdessä, poika taas on kuin pieni enkeli joka on "vain tavallinen pieni poika". Näin ollen perheen isä (John C. Reilly) alkaa pian epäillä että tuon vaimo on sekoamassa ja koko perheestä nimenomaan tuon pitäisi olla se, jonka pitäisi puhua jonkun ammatti-ihmisen kanssa..

Elokuvan ehdottomasti yksin suurimmista hienouksista on se, kuinka katsojalle ei kerrota kaikkea ennen kuin vasta lopussa. Elokuva pitää otteessaan alkumetreiltä saakka ja, jos ei ole antanut itsensä spoilaantua liiaksi, kysymykset "mitä hemmettiä?!" ja "mikä tuota poikaa riivaa?!" ovat jatkuvasti läsnä. Näitä kysymyksiä vahvistavat aikahypyt milloin ajassa taaksepäin ja milloin eteenpäin. Eva astelee koko elokuvan ajan vankilan käytäviä pitkin katsomaan jotakuta.. Mutta ketä? Sekään ei selviä ennen kuin vasta elokuvan jälkipuoliskolla. Pieni poika käyttäytyy häiritsevästi, kasvaa käyttäytyen aina vain pelottavammin mutta siltikään elokuva ei lipsu kertomaan liiaksi siitä mitä tuleman pitää. Jotain pahaa tulevaisuudessa on tapahtunut, mutta mitä?!

 Ja sitten elokuvan lopussa kaikki räjäytetään vain katsojan naamalle, jolloin ainoa asia mitä elokuvan jälkeen voit sanoa on "Joo-o". Kaikki merkit viittasivat siihen, mutta sitä ei vain voinut hyväksyä tai sulattaa ennen kuin se sitten tapahtui..
Kevin on koulusurmaaja.

Elokuva on kaikkiaan pysäyttävä kertomus siitä, mitä koulusurmaajan vanhemmat joutuvat käymään läpi yrittäessään prosessoida tapahtunutta mielessään. Se ei pyri selittämään niinkään koulusurmaajan tekoja. Kevin itsekin sanoo elokuvan lopussa äidilleen että luuli tietävänsä miksi teki mitä teki, muttei sitten tiennytkään. Äiti jää yksin ajatuksensa ja sen ainoan kysymyksensä kanssa. Miksi? Äidin tuska on niin käsin kosketeltavaa että elokuvan jättämä ahdistus tuntuu edelleen, vaikka elokuvan katsomisesta on vierähtänyt jo melkein viikko.

Täytyy sanoa että aivan mielettömän upea teos kaikessa kauheudessaan. Suosittelen kaikille todella lämpimästi, joskin kannattaa varata joku kaveriksi kun tätä pätkää katsoo. Jättää jokseenkin tyhjän olon!





ps. Pitää lukea Lionel Shriverin samanniminen kirja! En kyl tiedä uskallanko.. Tuleeko joku pitää kädestä?