Itse Ilkimys 1 & 2!

ITSE ILKIMYS on Pierre Coffinin ja Chris Renaudin ohjausvastuussa ollut, 2010 vuoden animaatioelokuva. Kyseinen elokuva sai juuri kuukausi, pari sitten jatko-osan ja rehellisesti sanottuna kyseinen jatko-osa on ehdottomasti vuoden hauskin elokuva! Jos tästä pistää paremmaksi niin huhhuh!

Itse Ilkimys kertoo Grusta, superpahiksesta joka on tehnyt rikoksen jos toisenkin.. ja tällä kertaa hänellä on suuri suunnitelma! Hän aikoo varastaa kuun taivaalta! Yhdessä keltaisten kätyreidensä kanssa, Gru alkaa rakentamaan rakettia jolla pyyhältää avaruuteen.. ja samalla hän yrittää varastaa kutistimen eräältä toiselta, nousevalta rikolliselta Vectorilta. 

Suunnitelma toisen jälkeen kariutuu kun Gru huomaa kolmen tytön vain astelevan Vectorin linnoitukseen myymään keksejä. Nämä orpotytöt Gru käykin ilkeyksissään adoptoimassa omiin tarkoituksiinsa, mutta kuten aina, alkaa hurjimmankin pahiksen sydän hiljalleen heltymään ja pian sitä painitaan todellisten kysymysten parissa; varastaako kuu taivaalta.. vai mennäkö tyttöjen balettiesitykseen?

Kakkososassa Gru saa pyynnön jonkun sortin salaiselta palvelulta; joku tuntematon konna on varastanut jonkin ihme mömmön, joka muuttaa leppoisimmankin pupusen violetiksi hirviöksi. Tämä seerumi on saatava takaisin tai maailma on vaarassa! Epäröityään hetken, Gru suostuu tehtävään sillä hänen uusi ammattinsa hillon valmistajana ei ole ottanut oikein tuulta purjeisiinsa.. ja syvällä sisimmässään tämä koti-isä kaipaa aseita, komeita autoja ja actionia! Ongelmia tuottaa myös lapsikatraan vanhin, sillä Margo on löytänyt poikien ihmeelliseen maailmaan...

Kätyrit katsomassa Itse Ilkimys 2:sta.

Olen katsonut molemmat leffat englanniksi ja kakkososan vielä suomeksikin, koska käytin 4-vuotiaan kummipoikani elokuvissa. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että kyllä englanninkielinen toimi kaikin puolin paremmin. Vitsit toimivat älyttömän hyvin ja salillinen aikuisia ihmisiä nauroi melkein koko ajan. Tunnelma oli aivan mieletön!

Onhan ääninäyttelijöiden kaartikin aivan huikea! Grun äänenä toimii molemmissa leffoissa Steve Carrell, jolta vastikään katsoin elokuvan Crazy, Stupid, Love. Dr Nefarion äänenä taas kuullaan Rock of Agesista tuttu Russell Brand, mikä tuntuu kieltämättä hieman oudolta kun katsoo hahmon naamaa ja lisää siihen mielessään Brandin äänen. Mutta toimii! Hämmentävää kyllä.

Tyttöjen ääninä on selkeästi nuoria lahjakkuuksia; Margoa jututtaa Miranda Cosgrove, Edithiä Dana Gaier ja ihanaakin ihanampi Agnes on Elsie Fisher. "It's so fluffy i'm gonna die!"

Ja arvatkaa mitä! Rakastettujen kätyreiden ääninäyttelijänä on itse ohjaaja Pierre Coffin! Joten kun seuraavan kerran katsotte Ilkimystä, ajatelkaa myös ohjaajan panosta tämän pätkän tiimoilta.. Täytyy olla lahjakas mies, sen vaan sanon! 

Tarviiko sanoa? Tarvii. Juoskaa leffaan ihmiset.. Ja Anttilasta saa ekan osan alle vitosella! Jos tämä ei kelpaa niin ei sitten mikään!

Rock of Ages & Mamma Mia!

Katsoinpa tässä pari leppoisaa musikaalia kesäloman kuluksi. Muuten! Täytyy taas infota hieman Hobitti-uutisia! Nimittäin eilen saatiin tietää että huomenna yhdeksän aikaan illalla Suomen aikaan ilmestyy kauan odotettu Smaugin traileri, joten kaikki netin ääreen huomenna, eli tiistaina, yhdeksältä! Mutta nyt niitä musikaaleja.

ROCK OF AGES on Adam Shankmanin ohjaama rock-musikaali viime vuodelta ja sitä tähdittämässä nähdään Tom Cruise rockjumalana, Stacee Jaxxinä. Elokuvan pääosissa on kuitenkin nuori nainen, Sherrie, jota näyttelee Julianne Hough. Sherrie on tyttö Oklahomasta, joka saapuu Los Angelesiin saavuttaakseen unelmansa, mitä lie sitten ovatkaan. Jouduttuaan ryöstön uhriksi, hän tapaa Drewn, paikallisen rokkibaarin tarjoilijan, jota taas näyttelee Diego Boneta. Muita elokuvan tähtiä ovat brittiläinen koomikko Russell Brand ja Alec Baldwin.
Tarina on siis tosiaan aika perus; eletään Los Angelesissa ja 1980-luvun sydämessä. Rock'n'roll ei kuole koskaan, viina virtaa ja juhlat jatkuu läpi yön. Sherrie saa Drewn avulla töitä rokkibaarista (jonka nimeä en kuollaksenikaan nyt muista). Kyseiseen baariin on tulossa viimeiselle keikalle maailmakuulu Stacee Jaxx & Arsenal.


Elokuva on kieltämättä ihan viihdyttävä paketti, jonka katsoo juuri silloin kun tekee mieli jotakin höttöä ja menevää.. ja hauskaa. Tätä leffaa ei kannata ottaa liian tosissaan vaan hyvällä mielellä ja kieli poskessa. Tom Cruise vetää ihan coolin suorituksen Jaxxinä, vaikka itseäni hieman edeleen oudoksuttaa nähdä niin tunnettu näyttelijä kyseisessä roolissa.
Tämä musikaali sopii niille rockin ystäville, jotka eivät ota uskontoaan liian vakavasti.

MAMMA MIA! taas on Abba-musikaali vuodelta 2008 ja sen ohjasi.. (herrajumala) Rautarouvastakin tuttu Phyllida Lloyd. Pääosissa nähdään ihana Meryl Streep ja Les Misérablesista tuttu Amanda Seyfried. Miespääosat elokuvassa vetää Pirates of the Caribbeanista tuttu Stellan Skarsgörd, James Bondista tuttu Pierce Brosnan ja kaikkien rakastama Colin Firth.
Elokuva lähtee käyntiin Sophien (Seyfried) kutsuttua kolme isäehdokastaan häihinsä tietämättä kuka noista on hänen oikea isänsä. Hän ei kerro tästä sulhaselleen Skylle (Dominic Cooper) eikä myöskään äidilleen Donnalle (Streep). Isät vastaavat kutsuun myöntävästi ja pian pieni kreikkalainen saari on täynnä draamaa ja tanssia. Vielä kun Donnan taustajoukot Tanya (Christine Baranski) ja Rosie (Julie Walters) saapuvat paikalle, on kuvio lähes täydellinen.
Elokuvan ehdoton voimavara on Abban biiseissä, mutta myös tietysti näyttelijöissä eikä vähiten Meryl Streepissä. Hiuksia nostattava hetki on se kun Streep tulkitsee Winner Takes It All-biisin juuri ennen häitä. Wikipedia tietää myös kertoa että tämä kyseinen elokuva nousi joulukuussa 2008 Britannian filmihistorian tuottoisimmaksi elokuvaksi ja jätti jopa yhdysvaltalaisen Titanicin taakseen. Se oli myös neljäntoista maan katsotuin elokuva, joskin Suomessa pääsi vain toiselle sijalle tässä rankingissa.


Mielelläni suosittelen tätä musikaalia myöskin! Hyvän mielen elokuva, joka sopii kesäleffaksi kuin nyrkki silmään. Kannattaa katsoa aurinkoisena päivänä kun vettä sataa kaatamalla (kyllä, ulkona on juuri nyt sellainen sää). Jos näistä kahdesta musikaalista pitäisi vain toinen valita, valitsisin tämän jälkimmäisen. Rock of Ages on paikoin juuri sitä itseään, mutta Mamma Mia! on elokuva, joka pitää hymyn huulilla niissä surullisimmissakin kohtauksissa. Kannattaa katsoa.. molemmat, itseasiassa! Mutta kieli poskeen, rakkaat elokuvafriikit!

Leffavuosi 2012

Noniin nyt on aika listata ne elokuvat, joiden takia meikätyttö raahautui viime vuonna leffateatteriin! Jos nyt oikein onnistuin laskemaan niin kävin viime vuonna leffateatterissa katsomassa 36 eri elokuvaa! Hieno leffavuosi etten sanoisi!

Leffavuosi 2012 pyörähti käyntiin J. Edgarilla, joka myös aloitti viime vuoden kuukauden henkilö-merkinnät jotka unohtuivat sitten melko pian. Tämän vuoden kuukausittainen teemahan on kuukauden kääpiö, jota voitte seurata tuosta oikealta löytyvistä kääpöinaamoista (jotka toimivat linkkeinä). Herra Hooverin jälkeen lähdin katsomaan vuoden ihastuttavinta rokkikukkoleffaa, nimittäin This Must Be The Place ja Sean Penn tekivät kyllä nappisuorituksen kaikin puolin! Lämpimät suosittelut yhä siihen suuntaan! My Week With Marilyn taas lumosi naiskauneudella joskin Hermione Granger alias Emma Watson tuntui edelleen turhan Hermionelta. Koulussa luennoimassa ollut elokuva-alan ammattilainen taas sponssasi meidät katsomaan tekemäänsä elokuvaa, suomalaista Hiljaisuutta.

The Girl With The Dragon Tattoo oli ainakin alkutekstiensä puolesta kaunista katsottavaa vaikka ei tehnytkään minuun sen suurempaa vaikutusta.. Kuten ei aikanaan tehnyt kyseisen leffan alkuperäinen ruotsalaisvedoskaan. Tästä jatkettiin Vallan Kääntöpuolella, jossa ihana (tulipa teinityttöfiilis) Ryan Gosling veti ehdottomasti George Clooneya paremman roolisuorituksen.. Toisaalta liekö tuo nyt kovinkaan vaikeaa. Vallan kääntöpuolelta hypätäänkin sitten jo helmikuun puolelle ja tuo syntymäkuukauteni aloitettiin komeasti Meryl Streepin huikealla Rautarouvalla. Vaikka en Shrekeihin sen suuremmin ole koskaan rakastunutkaan, Saapasjalkakissa oli yksi edellisvuoden odotetuimmista animaatioista enkä muistaakseni joutunut pettymään! Siitä oli kuitenkin helppo lähteä menettämään pari tuntia elämästään George Clooneyn ja The Descendantsin tahdissa..


Sotahevonen oli ehdottomasti näkemisen arvoinen pätkä, joskin (kaikella rakkaudella) leffakaverini itki enemmän kuin allekirjoittanut, joten elokuvakokemus jäi vähän vajaaksi! Se ei kuitenkaan tahtia sen suuremmin haitannut, koska loistava elokuva on aina loistava elokuva. Kouvolan armoille jouduttuani, lähdin piristämään sekä itseäni että kummipoikaani Risto Räppääjän tahdissa ja vaikka se kuinka kärsimystä minulle olikin, pienelle pojalle se oli hauska elämys!
Tinker, Taylor, Soldier, Spy taas kuuluu nykyään niihin elokuviin jotka on pakko nähdä uudestaan, koska ensimmäisen katselmuskerran jälkeen sitä ei vaan allekirjoittanut tajunnut. Hieno elokuva oli, en sitä kyllä käy kieltämään.. Samoin kuin oli Nälkäpelikin huolimatta siitä että kirja on jälleen kerran niin paljon parempi vaikka niin.. Ei saisi vertailla. Innolla odotetaan jatko-osia!


Napapiirin Sankareiden jälkeen toinen suosikkini suomalaisesta tuotannosta, Iron Sky pelmahti leffateattereihin keväällä ja pitihän niitä natseja mennä katsomaan ja yllätys oli kyllä enemmän kuin positiivinen! Kaikella lämmöllä muistellaan myös Titanic 3D:tä, jonka jälkeen tärisin itkusta vielä kotonakin! Meikäläisen ensimmäinen Titanic-kokemus! Loki alkoi jälleen ärsyttää isoveikkaa tuossa kevään lopulla The Avengersin noustessa kertaheitolla suosikki-supersankari-leffaksi. Näitä lisää! The Dark Shadows taas nauratti kerran, mutta en usko että kestää toista katsomiskertaa sen suuremmin.. Toisin kuin We Need To Talk About Kevin, joka on ehdottomasti viime vuonna nähdyistä elokuvista yksi parhaimpia.. ja varmasti ahdistavimpia! Syvääkin syvemmät suositukset Kevinille!


Sitten tulivat nämä hirveät Lumikki-leffat Mirror Mirror ja Lumikki ja Metsästäjä, joista en kummastakaan saa mitään hyvää sanottavaa mieleen juuri nyt. Onneksi Diktaattori oli pelastamassa kesäkuun leffapuoleta yhdessä Salmon Fishing in Yemen-elokuvan ja Loraxin kera. Heinäkuussa ensi-iltaansa juhlistanut Rock of Ages yllätti positiivisesti vaikka en vieläkään taida olla valmis kuulemaan omia suosikkihittejä jonkun muun kuin asianomaisen laulamana. Tuttu orava palautti meidät taas kerran jääkaudelle Ice Age 4:n myötä ja sitä totesi yksi jos toinenkin siihen aikaan että kaikelle pitäisi antaa loppunsa eikä mikään saisi kestää ikuisuuksia..

 Heinäkuun lopulla minun täytyi tehdä valinta Amazing Spidermanin ja The Dark Knight Risesin välillä ja valitsin sen jälkimmäisen.. Jolloin edellämainittu ehti paeta teatterista ja jäi katsomatta. Elokuu vietettiin jenkkileffojen mekassa eli Los Angelesissa, joten se leffakuukausi jäi tavallaan välistä mutta syyskuussa tuttuihin maisemiin palattiin Braven myötä ja sen ihanan lastenelokuvan jälkeen suunnattiin leffaan katsomaan vähän erilaista, mutta niin samanlaista höttöä kuin kaikki muutkin; Magic Mike. No kyllähän ne pojat ihan.. tanssia osasi..
Lokakuun ainokainen leffateatterikäynti sen sijaan tarjosi aivan täydellisen lumoavan elokuvan, nimittäin Albert Nobbsin joka oli pitkään aikaan melkein täydellinen pakkaus! Näin jälkikäteen sitä ihmettelee mihin ne kaikki oscarit jäi..

Looper tarjosi marraskuussa karvaan pettymyksen odotetun elokuvan sijaan, mutta onneksi kyseisen kuukauden lopulla päästiin jo oikeisiin tunnelmiin; Tennispalatsi tarjosi faneille kuustoista tuntisen LotR-maratonin tulevan Hobitin kunniaksi. Näiden ja kyseisen elokuvan välissä käytiin katsastamassa.. Viisi Legendaa, jonka blogimerkintä on nähtävästi jäänyt kirjoittamatta kiitos LotRien ja seuraavan viikon Hobitin. Kun kyseinen pätkä oli nähty kuusi kertaa, leffavuoden viimeinen uutukaisuus oli sitten ennen kaikkea kaunis Piin elämä, vaikka kyllä Hobitti HFR-versio tämän kyseisen elokuvavuoden sitten päättikin.

Että semmoisia pätkiä viime vuonna!

Rock of Ages

Siinäpä elokuva, joka on aiheuttanut minussa eniten ristiriitoja pitkään aikaan; ensinäkin Tom Cruise ei ole koskaan kuulunut suosikkinäyttelijäcastiin. Toisekseen musikaali, missä soitetaan elämäni kovimmat suosikkibiisit ns. "väärillä esittäjillä". Ei vetoa ajatuksena minun rokkiuskovaiseen maailmankuvaani vaan sotii täydellisesti sitä vastaan.
Mutta sitten kun kerta pyydettiin mukaan, lähdin kyllä mielelläni koska porukka oli mainio! No. Jouduin syömään ennakkoluuloni poppareiden ja kallojen sijaan istuuduttuani Studio2:n vitosrivin keskikohdille.

En kirjoita nyt perus elokuva-arvostelua, koska veikkaanpa että Sini tekee sen mun puolesta. Sen sijaan keskityn kerrankin selittämään siitä kuinka jokaisen rock-fanaatikon olisi mentävä katsomaan tämä elokuva. Tai no.. Ainakin jos osaa edes hieman nauraa omalle suurimmalle rakkaudelleen.
Elokuvahan kertoo siis Sherriestä, joka on tyttö Oklahomasta ja joka muuttaa Los Angelesiin elätellen toiveita laulajan urasta. Koska täti tai mummo tai joku oli tytölle sanonut että tuolla on lahjoja. Eletään vuoden 1987 elämää pahamaineisella Sunset Stripillä, joka vilisee paitsi huumekatkuisia rokkiluolia, myös strippiklubeja. Ja kadulla jokaisen rokkarin on vastattava itsestään, sillä vastassa on armoton joukko uskovaisia mummoja, äitejä ja Patricia Whitmore (Catherine Zeta-Jones), pressan/pormestarin/jonkun kihon pakkomielteinen vaimo. Ja kaiken keskellä suurin stara Stacee Jaxx (Tom Cruise) pyrkii soolouralle. 

Elokuva on täynnä rock-klassikoita, jotka sopivat elokuvaan kuin nyrkki silmään vaikka olihan se jännää kuulla näiden uskovaismummojen laulavan Twisted Sisterin We're not gonna take it-biisiä vastaiskuksi rokkareille. 
Leffa alkaa komeasti Gunnareiden Paradise Cityllä jatkuen siitä mm. David Lee Rothin Just like paradisella. Kuullaanpa myös Twisted Sisteriä, Poisonia, Scorpionsia, Bon Jovia ja ihan mieletön määrä muita äärettömän kovia ralleja. Arvatkaa mikä omalla kohdallani oli tuskaisen hienoa? Se tosiasia että olin kuullut niistä biiseistä suurimman osan livenä ja kaiken kukkuraksi eturivistä. Ja elän sitä elämää yhä, suunnaten kulkuni Ruisrockiin ensi perjantaina!

Ja omalle kohdalleni aiheutti sydänhalvausta myös erään minulle ensirakkaudeksi muodostuneen rock-legengan visiitti valkokankaalla; Sebastian Bach, Skid Rown exvokalistihan se siellä kävi vastaiskuun uskovaismummojen rallatellessa We're Not Gonna Take Itiä. 

Koska työporukalla elokuviin ängettiin, heiteltiin myös ilmoille kuinka hienoa olisikaan pitää jonkinasteiset "karaokeiltamat" näillä vanhoilla ralleilla? Jos iskisimme halvemmat liput, kehittelisimme tämän iltaman.. Kuka lähtisi messiin? Tai oikeammin.. Who's with me?!

Jos mun keikkaelämäni kiinnostaa, kannattaa kurkata tähän suuntaan; Roxx Deckerin lakikirja.

Ps. Ainiin! Nähtiimpä rakkaan Michael Monroe-juliste seinälläkin! Joskin moka tekijöille, kuten vähän aavistelinkin; Elokuvasa nähty Not Fakin it-lätty ilmestyi vasta 1989 ja jos elokuva sijoittuu vuotaan 1987 niin hmmmmmm.....