Rock of Ages

Siinäpä elokuva, joka on aiheuttanut minussa eniten ristiriitoja pitkään aikaan; ensinäkin Tom Cruise ei ole koskaan kuulunut suosikkinäyttelijäcastiin. Toisekseen musikaali, missä soitetaan elämäni kovimmat suosikkibiisit ns. "väärillä esittäjillä". Ei vetoa ajatuksena minun rokkiuskovaiseen maailmankuvaani vaan sotii täydellisesti sitä vastaan.
Mutta sitten kun kerta pyydettiin mukaan, lähdin kyllä mielelläni koska porukka oli mainio! No. Jouduin syömään ennakkoluuloni poppareiden ja kallojen sijaan istuuduttuani Studio2:n vitosrivin keskikohdille.

En kirjoita nyt perus elokuva-arvostelua, koska veikkaanpa että Sini tekee sen mun puolesta. Sen sijaan keskityn kerrankin selittämään siitä kuinka jokaisen rock-fanaatikon olisi mentävä katsomaan tämä elokuva. Tai no.. Ainakin jos osaa edes hieman nauraa omalle suurimmalle rakkaudelleen.
Elokuvahan kertoo siis Sherriestä, joka on tyttö Oklahomasta ja joka muuttaa Los Angelesiin elätellen toiveita laulajan urasta. Koska täti tai mummo tai joku oli tytölle sanonut että tuolla on lahjoja. Eletään vuoden 1987 elämää pahamaineisella Sunset Stripillä, joka vilisee paitsi huumekatkuisia rokkiluolia, myös strippiklubeja. Ja kadulla jokaisen rokkarin on vastattava itsestään, sillä vastassa on armoton joukko uskovaisia mummoja, äitejä ja Patricia Whitmore (Catherine Zeta-Jones), pressan/pormestarin/jonkun kihon pakkomielteinen vaimo. Ja kaiken keskellä suurin stara Stacee Jaxx (Tom Cruise) pyrkii soolouralle. 

Elokuva on täynnä rock-klassikoita, jotka sopivat elokuvaan kuin nyrkki silmään vaikka olihan se jännää kuulla näiden uskovaismummojen laulavan Twisted Sisterin We're not gonna take it-biisiä vastaiskuksi rokkareille. 
Leffa alkaa komeasti Gunnareiden Paradise Cityllä jatkuen siitä mm. David Lee Rothin Just like paradisella. Kuullaanpa myös Twisted Sisteriä, Poisonia, Scorpionsia, Bon Jovia ja ihan mieletön määrä muita äärettömän kovia ralleja. Arvatkaa mikä omalla kohdallani oli tuskaisen hienoa? Se tosiasia että olin kuullut niistä biiseistä suurimman osan livenä ja kaiken kukkuraksi eturivistä. Ja elän sitä elämää yhä, suunnaten kulkuni Ruisrockiin ensi perjantaina!

Ja omalle kohdalleni aiheutti sydänhalvausta myös erään minulle ensirakkaudeksi muodostuneen rock-legengan visiitti valkokankaalla; Sebastian Bach, Skid Rown exvokalistihan se siellä kävi vastaiskuun uskovaismummojen rallatellessa We're Not Gonna Take Itiä. 

Koska työporukalla elokuviin ängettiin, heiteltiin myös ilmoille kuinka hienoa olisikaan pitää jonkinasteiset "karaokeiltamat" näillä vanhoilla ralleilla? Jos iskisimme halvemmat liput, kehittelisimme tämän iltaman.. Kuka lähtisi messiin? Tai oikeammin.. Who's with me?!

Jos mun keikkaelämäni kiinnostaa, kannattaa kurkata tähän suuntaan; Roxx Deckerin lakikirja.

Ps. Ainiin! Nähtiimpä rakkaan Michael Monroe-juliste seinälläkin! Joskin moka tekijöille, kuten vähän aavistelinkin; Elokuvasa nähty Not Fakin it-lätty ilmestyi vasta 1989 ja jos elokuva sijoittuu vuotaan 1987 niin hmmmmmm.....