THE WOLVERINE

Anteeksi capsit otsikossa, mutta eikö totta että tämän leffan nimi täytyy kirjoittaa capseilla, hmm?

THE WOLVERINE on nyt sitten ilmeisen itsenäinen elokuva, jonka on ohjannut mies nimeltä James Mangold. Kyseinen ohjaaja ei ole istunut kyseisellä penkillä aikaisempien X-men-leffojen meiningeissä, mutta hänet muistettakoon elokuvista Walk the Line ja Hugh Jackmanin tähdittämästä Kate&Leopoldista.
Elokuva alkaa Wolverinen nähdessä painajaisia menneisyydestään; Jeanin kuolemasta ja Nagasakin pommi-iskusta, jossa hän pelasti miehen nimeltä Yashida. Herättyään tästä painajaisesta, ärsyttävä japanilaisnainen nimeltä Yukio löytää hänet ja vie hänet Japaniin sanomaan hyvästit pitkäaikaiseen sairauteen kuolevalle Yashidalle, joka haluaa jättää hyvästit pelastajalleen.. ja pyytää viimeistä palvelusta.
Yashida haluaa tarjota Wolverinelle mahdollisuutta kuolla; siirtää tuon voimat itseensä ja elää näin ollen ikuisesti. Wolverine kuitenkin kieltäytyy, koska ei halua samaa kohtaloa kenellekään, ja näin ollen Yashida näyttäisi kuolevan ilman supervoimia.

Elokuva oli ehkä liian japanilainen minun makuuni, mutta hyvänä mättöleffana se toimi vallan mainiosti! Hugh Jackman Wolverinena yksinkertaisesti toimii. Ja bongasinhan minä Fast &Furious: Tokyo Drift-leffastakin tutun naaman nimittäin Bryan Teen, joka esitti Marikon kihlattua, Noburoa.
Elokuva toimi sinänsä hyvänä viihteenä, mutta ei tarjonnut juurikaan suuria yllätyksiä tai maailmaa mullistavia käännekohtia. Anteeksi kaikille, mutta japania harrastamattomalle ihmiselle (ainakin minulle) elokuvassa oli liikaa kyseisen maan edustajia, joten nimet ja naamat menivät ainakin leffateatterin kakkosrivin penkistä käsin hieman sekaisin. Joskus en oikein pysynyt kärryillä siitä kuka on kenenkin isä ja kuka on menossa kenenkin kanssa naimisiin ja ketä hän nyt sitten oikeasti rakastaa. Mutta kun tämän seikan ei antanut häiritä ja keskittyi muihin asioihin, kuten Hugh Jackmaniin, oli elokuva silti katsomisen arvoinen!

Kuten sanoin, yllätyksiä ei suuremmin herunut.. Paitsi yhdessä kohtaa! Jätän sen spoilaamatta tosin, koska olisi typerää kertoa kaiken kansan kuullen elokuvan ehdottomasti yllättävin käänne. Tai käänne ja käänne, yllätys se kuitenkin oli.
Noniin. Eiköhän se ollut siinä sitten! Jos pidit aikaisemmasta Wolverinesta, pidät todennäköisesti tästäkin! Jos et muusta syystä niin koska Wolverine. Ja no olihan se Viper aika siisti, joskin hieman jäi pintapuoliseksi pelkään. Siitä punatukkaisesta tytöstä en ala edes puhumaan, mutta herra jouskariherra oli kyllä kova jätkä vaikka kohtalo vähän olikin jo ennustettu!

Menkää leffaan. Ei mulla muuta! Eikun onpas! Mihin piruun se miekka jäi?!

Crazy Heart

CRAZY HEART (2009) on yksi niistä 31 elokuvasta, jotka löytyvät hyllystäni, mutta joita en vielä ole vuosista huolimatta ehtinyt katsomaan. Sen ohjasi Scott Cooper, jonka esikoisohjaus kyseinen elokuva oli. Ei huono siinä mielessä että elokuva oli ehdolla kolmeen oscariin, joista kaksi lähti kotiin. Jeff Bridges sai enemmän tai vähemmän ansaitun miespääosan pystin ja Ryan Bingham ja T-Bone Burnett saivat pystit parhaasta alkuperäiskappaleesta. Maggie Gyllenhaal oli ehdolla naissivuosasta, mutta se pysti jäi valitettavasti vain haaveeksi.

Elokuva kertoo miehestä nimeltä Bad Blake (Bridges), aikanaan hyvinkin menestyneestä country-muusikosta, joka on tarinan alkaessa valitettavasti rahaton ja alkoholisoitunut. Hänellä on jonkinasteinen ongelma Tommy Sweetin (Colin Farrell), joka taas on menestyksekäs, nuori country-muusikko, kanssa siitäkin huolimatta että hän itse opetti Tommylle kaiken, mitä tuon pitää tietää kitaransoitosta ja countrystä.
Blaken kierrellessä osavaltioiden räkälöitä, hän tapaa Jeanin (Gyllenhaal), johon hän menee ja rakastuu. Neljästi eronneen miehen sydän alkaa sykkiä uudelleen ja erinäisten tapahtumien myötä, hän päättää tehdä muutoksen ja hakeutuu vieroitushoitoon.

Ikävä kyllä elokuva jäi mielestäni hyvin mitäänsanomattomalle tasolle. Siitä tuli mieleen edellisen vuoden The Wrestler Darren Aronofskyltä ja muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Warrior, josta taas vastuussa oli Gavin O'Connor. Ja täytyyhän tästä elokuvasta puhuttaessa mainita myös Johnny Cashistä kertova, 2005-vuoden Walk the Line, jonka ohjasi James Mangold. Juuri mitään uutta ja jännittävää elokuva ei siis ainakaan minulle pystynyt antamaan.. Mitä nyt muutamat pienet yksityiskohdat päähenkilön toiminnassa nostattivat hymyn aika-ajoin huulille. Tarina alkoholisoituneesta country-muusikosta on kuitenkin nähty juttu enkä siksi oikein nyt jaksanut syttyä tälle elokuvalle. Elokuvan jälkeen vaihdettiin pari sanaa kaverin kanssa.. Ja todettiin molemmat että Jeff Bridges olisi ansainnut mieluummin oscarin seuraavan vuoden True Gritistä eli vaihtanut vuosia vaikka päikseen Colin Firthin kanssa.

No juu.. Olihan tämä nyt elokuva. Hieman mitäänsanomaton ehkä enkä ihan ymmärtänyt oscar-voittoja, mutta kaipa se country sitten on niin iso juttu jenkeille että sen takia kannattaa noita kultaisia ukkoja jaella. Ei mulla muuta tästä.. Katsokaa jos katsotte, jos ette niin.. Ette menetä oikein mitään.