Vannon 3D HFR:n nimeen.

Olen skipannut aika monta Movie Mondayn haastetta viime aikoina, mutta tähän oli nyt pakko tarttua, koska  tällä viikolla kyseltiin vähän omien 3D-kokemuksien perään. Varsinainen kysymyshän kuului että minkä haluaisin nähdä tai mitä olen nähnyt.

Ensimmäinen 3D-kokemukseni oli James Cameronin AVATAR, joka pyöri leffateattereissa vuonna 2009. Tykästyin elokuvaan aivan valtavasti. Okei, onhan se tarinaltaan koluttu ja kulunut ja Pocahontas ja mitä vielä, mutta ei mua se kiinnosta. Se oli hyvä elokuva ja piste. 3D kyseisessä elokuvassa.. No se räjäytti tajuntani silloin jokunen vuosi sitten ja tykkäsin 3D-puolestakin ihan hirveästi. Itseasiassa niin paljon että pitkään koko efekti tuntui täysin turhalta, koska Avatar oli niin hieno.

Sitten en muista mitä kaikkea siinä välissä on ollut, joten ei kai mitään mainitsemisen arvoista. Käyn aika paljon leffassa ja valitsen elokuvat sen mukaan kiinnostaako ne tarinallisesti (ja ovatko oscar-ehdokkaita, neh) ja jos ei, jätän katsomatta. En mene leffaan pelkästään jonkun efektin takia. Mutta mitä nyt muistelen niin aika paljon 3D-höttöä on tullut katsottua. Eli sellaista 3D:tä joka ei ole vakuuttanut minua missään muotoa. Enkä pitänyt 3D:stä pariin vuoteen.

Sitten tässä viime keväänä samainen herra eli James Cameron päätti kohentaa eläkekassaansa ja väänsi TITANICIN 3D:ksi. Itselläni oli sen tason aukko sivistyksessä etten koskaan ollut nähnyt kyseistä elokuvaa kokonaan. En, ennen kuin painelin sitten äitini kanssa leffaan. Ja voi sitä itkun määrää. 3D:kin tuntui toimivan yllättävän hyvin ollakseen noin pahasti jälkikäteen tehty. Tosin en ole tutustunut tähän Titanicin 3D-prosessiin yhtään, joten en tiedä miten he ovat tehneet sen. Mutta muistan että toimi!

Sitten muistan PIIN ELÄMÄN näistä viime vuoden leffoista, joissa 3D meni mielestäni pahasti tarinan edelle joten elokuva jäi mielestäni hyvin pintapuoliseksi. Kauniita kuvia ja hienoja efektejä siinä oli, mutta ei. Ei vain toiminut. Ja koska tarina ei toiminut, en anna propseja 3D:llekään. Olen ilkeä. Sitäpaitsi perus 3D näytti aika hötöltä HFR:n jälkeen..

Minä olen niitä ihmisiä, jotka vannovat 3D HFR:n nimiin. Viime vuoden HOBITTI räjäytti tajuntani jo pelkällä 3D-efektillään leffasta itsestään nyt puhumattakaan. Enkä ole ymmärtänyt sitä puhetta, minkä mukaan HFR olisi ollut kamalaa katsottavaa. Okei, paikoin se ei toimi. Lähikuvissa se vähän häiritsee. Mutta väitättekö te ihan oikeasti ettette ole valmiita antamaan HFR:lle mahdollisuutta? 3D tarvitsee HFR:ää elääkseen. Vaatiihan se tietysti totuttelua ja jos HFR-elokuvan katsoo jättikankaan edessä kakkosrivistä niin kyllähän se normaali maailma tuntuu hitaalta hetken aikaa.. Mutta HFR. Se on se, millaiseksi 3D on oikeasti tarkoitettu.
Eikä Hobitin jälkeen mikään perus 3D-elokuva ole tehnyt enää vaikutusta. Ei edes OZ, jonka kävin pari viikkoa takaperin katsomassa.

Mitä tulee siihen, mitä elokuvia haluaisin nähdä 3D:nä niin lähinnä uusia elokuvia ja etenkin niitä, mitä tulevat tulevaisuudessa tuolla hooäfärrällä. En suuremmin halua tukea vanhoja elokuvia, jotka tuodaan uudelleen teattereihin 3D mielessä. Haiskahtaa niin rahastukselta että oksat pois. Toisaalta jos Suomalainen kirjakauppa tarjoaa ilmaisnäytöksen JURASSIC PARKista 3D:nä niin enhän minä tietenkään sano sille ei.. Opiskelijat eivät sano ei ilmaisille elokuvaelämyksille. Varsinkaan ne, jotka alaa itse opiskelevat.

Mutta niin tai näin, minä olen niitä ihmisiä jotka kiipeävät tarina edellä puuhun. Tekniikka tulee vasta jälkikäteen ja toivottavasti se tarina, joka kanssani puussa istuu, ojentaa kätensä tekniikalle. Parhaat elokuvat syntyy tarinan ja tekniikan yhteisymmärryksestä.

Titanic 3D

Korkeat viisitoista vuotta ehdin järkyttää ihmisiä kertomalla kuinka en ole koskaan nähnyt Titanicia kokonaan, vain pätkissä. Nyt en enää voi enää nähdä niitä epäuskoisia ilmeitä, koska vesitin tämän hupini eilen käymällä katsomassa Titanicin elokuvateatterissa saakka. En sen pirun 3D-efektin takia vaan koska halusin kuulla Celine Dionia kunnon äänentoistolla.. Niin ja nähdä sen elokuvan.
Ja voi kuulkaa kannatti odottaa se viistoista vuotta, koska elokuvateatterielämyksenä tämä on noussut kertaheitolla yhdeksi ikimuistoisimmista.
TITANIC on, kuten kaikki tietää, vuonna 1997 ensi-iltansa saanut elokuva tuosta suuresta merten jättiläisestä, jonka kaiken toitotuksen jälkeen piti olla uppoamaton. Mutta ei se sitten ollutkaan vaan 1300 ihmistä kohtasi hyisen kuoleman unelmien laivan osuttua jäävuoreen sunnuntaina 14.4.1912. Elokuva kertoo paitsi Titanicin turmasta, myös yhden elokuvahistorian suurimmista rakkaustarinoista. Ja pääosissahan on tuttuun tapaan, edelleen, Leonardo Dicaprio ja Kate Winslet.

Mielestäni elokuvassa ehdottomasti suurin mainitsemisen arvoinen seikka on se tosiasia, kuinka elokuva elättelee toivoa vaikka jo elokuvan alussa katsoja saa tietää että kyllä, Titanic tulee uppoamaan. Se on itseasiassa uponnut jo kauan sitten. Mutta siltikin kun katsoja pääsee elokuvan ytimeen, hän huomaa elättelevänsä turhaa toivoa vaikka järki sanoo toista. Jackin ja Rosen rakkaus on niin kaunista ja puhdasta, niin vilpitöntä ja sitä on hauska ja ihana katsoa, joten sitä väkisin herättelee toivoa siitä että "entä jos toi laiva ei nyt uppoaiskaan.." vaikka niin, järki sanoo toista. Kyllähän se tulee uppoamaan. Eikä se ole ainoa toivon kipinä! Sitä viimeiseen asti toivoo ja uskoo että jotain tapahtuu ja ne ihmiset siellä laivalla ei kuolekkaan. Että ne pelastuu.. Vaikka järki tosiaan huutaa toista. Kaikkihan sen tietää jo entuudestaan kuinka siinä tarinassa tulee käymään.
Toivo onkin mielestäni ehdottomasti Titanicin avainsana. Jo ihan alusta saakka; Jack pelastaa Rosen hyppäämästä mereen ja sen myötä antaa Roselle toivonkipininä paremmasta huomisesta. Jo ennen kuin varsinainen rakastuminen on ehkä tapahtunut, sitä elätellään toiveita siitä että satamaan päästyä karattaisiin yhdessä.. Toivo on läsnä elokuvan alusta aina loppumetreille saakka.
Tämä elokuva on myös yksi niistä elokuvista, jotka ovat vuodattaneet eniten kyyneliä varmaan koko elokuvahistorian aikana. Omakohtaisesti voin sanoa että aloitin itkemisen siinä vaiheessa kun orkesteri oli lopettamassa, mutta viulisti jatkoi soittamista ja niin muutkin palasivat soittamaan. Siinä vaiheessa se alkoi ja itkin vielä kun autossa istuin ja yritin epätoivoisesti ajella kotiin. Että sellainen elokuva!
Nyt täytyy sanoa vielä että itkettämisestä haluaisin antaa rispektiä James Cameronille, elokuvan ohjaajalle. Hän se osaa tämän itkettämisen jalon taidon, koska herran kaksi elokuvaa omat omien itkujeni kärkipäässä; Titanic ja Avatar.

Hauska yksityiskohta, josta en satavarma ole mutta josta kaikki nyt tuntuvat puhuvan; Kuulemani mukaan joku astrologi oli valittanut siitä että tähdet eivät Titanicin turmayönä olleet niinkuin elokuvan tähtitaivaalla annetaan ymmärtää. Mitä jenkit lähtevät tekemään? No tottakai he muuttavat tähtien asentoa jälkikäteen 3D:tä varten joten mikäli tämä tieto pitää kutinsa, kaikki 3D:n katsoneet voivat hyvillä mielin ajatella nähneensä tähtitaivaan juuri sellaisena kuin se oli vuonna 1912! Olkaa onnellisia!

Tähän loppuun vielä biisi, jota kuuntelin rebeatilla viikon ennen elokuvan katsomista eikä loppua näy.

Movie Monday #4 - Itkupilli

Tämä tehtävä on omalla kohdallani täysin mahdoton, koska kun katson elokuvan elokuvateatterissa, itken silmät päästäni melkein aina. Oikeastaan jos kokemus ei saa meikkejäni leviämään, voin todeta elokuvan täysin turhaksi. Tälläisiä kokemuksia on ollut nyt.. kaksi vähän ajan sisällä. Pirates of the Caribbeanin neljäs osa ja tämä uusin supersankarielokuva, Green Lantern. Siinäpä kaksi elokuvaa, jotka eivät saaneet aikaan juuri minkäänlaista tunnetta. Korkeintaan kyllästymistä. Pirates of the Caribbeanit olivat hyviä silloin kun niitä oli vain yksi trilogia, nyt kun Jack on päähenkilö niin homma maistuu enemmän puulta. Ja Green Lantern oli vain huono.
Mutta tosiaan kohdallani on mahdotonta valita vain yhtä elokuvaa, jonka aikana olisin itkenyt silmät päästäni joten päätin tehdä tälläisetn top5:n. Viisi elokuvaa viime vuosilta, joiden aikana itken lähes poikkeuksetta. Aloitetaan numerosta 5.

5. The Last Samurai
Edward ZwickEdward Zwickin vuonna 2003 ohjaama elokuva, jonka pääosissa nähdään Tom Cruise. Muistan varmaan aina kun kävin tämän elokuvan katsomassa äitini kanssa ja itkin koko loppuelokuvan ajan. Äitini jaksaa muistutella minulle vieläkin siitä, mutta minkäs teet! Täytyy katsoa tämä elokuva joku päivä taas ja kokeilla pystynkö katsomaan loppukohtauksen ilman kyyneleitä. Hieman epäilen.

4. The King Arthur
Vuonna 2004 ilmestynyt elokuva, jonka ohjasi Antoine Fuqua ja jonka pääosissa nähtiin mm. Clive Owen, Ioan Gruffudd ja Keira Knightley.
Tämän elokuvan kanssa oli oikeastaan sama juttu kuin Samurainkin kanssa. Kävin katsomassa tämänkin äitini kanssa. Mutta miksi tämä nousee sijalle 4 ja menee siten Samurain yli? Yleensä kun katson fantasiapainotteisia elokuvia niin aina lempihahmoni kuolee elokuvissa ja saan itkeä silmät päästäni. Tämän elokuvan kohdalla kaksi lempihahmoani kuoli elokuvan lopussa ja vielä peräjälkeen! Voitte siis vain kuvitella sitä itkun määrää!

3. Taru Sormusten Herrasta - Sormuksen Ritarit
Vuonna 2001 Peter Jacksonin uskomattomasta elokuvatrilogiasta ilmestyi ensimmäinen osa ja minä olin silloin vielä typerä pentu enkä käynyt katsomassa tätä. Tuskin tiesin koko elokuvasta mitään ennen kuin sain vhs:n käteeni. Pääosissa nähtiin joukko uskomattomia näyttelijöitä ja voisin vain kopioida tähän koko näyttelijäkaartin, mutta valitsen nyt muutamat; Viggo Mortensen, Elijah Wood ja Liv Tyler.
Voin vain kuvitella kuinka paljon olisin itkenyt elokuvan aikana jos olisin käynyt katsomassa tämän elokuvateatterissa, koska jo kotisohvalla sain vuodattaa liutan kyyneliä elokuvan lopussa. Totta on että itkin myös kakkososassa ja kaiketi myös Kuninkaan Paluun aikana, mutta eniten on jäänyt mieleen tämä ensimmäinen osa ja sen vaikutus koko elokuvamaailmaani.

2. Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset osa 2.
Olen järjetön Harry Potter-kirjojen fani, mutten ole koskaan sen suuremmin lämmennyt näille elokuville. Ehkä juuri siksi että olen kirjojen fani. Olen kuitenkin käynyt jokaisen osan katsomassa äitini kanssa elokuvissa ja niinpä painelimme katsomaan myös tämän viimeisistä viimeisimmän osan. Enkä olisi uskonut että parun niin älyttömän paljon kuin mitä tulin parkumaan.
Katsotaanpas.. Elokuva kestää noin pari tuntia ja minä aloitin itkemisen jotakuinkin puolessa välissä. Loppua ei sitten näkynytkään, koska tasaisin väliajoin tuli jokin kohtaus, mikä sai padot taas avautumaan. Täytyisi kai katsoa tämä elokuva uudelleen, josko näkisinkin siitä jotain muutakin kuin pelkkiä itkuparkukohtauksia.

1. AVATAR
Mutta vaikka itkin silmät päästäni (kuinkahan mones kerta on kun käytän tuota fraasia) Potterin aikana, se ei ole mitään verrattuna Avatar-vollottamiseeni vuonna 2009. James Cameronin Avatar on ehkä kaunein elokuva ikinä ja minusta 3D:llä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tilannekuvaukset, näyttelijätaidot ja elokuvan musiikki saivat minussa sellaisen puolen esiin etten mitään muuta tehnyt kuin itkin varmaan koko elokuvan ajan. Siis juonellisestihan elokuva ei ole kovin kummoinen, mutta niin kaunis ja niin uskomaton. Ja tämän elokuvan myötä ihmisviha pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Tämä elokuva on kaiketi myös ainoa elokuva, jonka aikana itken edelleen vaikka olen nähnyt elokuvan jo ainakin kymmenen kertaa. En vain voi sille mitään, kaikki on vaan niin kaunista.

Movie Monday

James Cameronin AVATAR ja ihmeellinen Zoë Saldaña

James Cameron on ihmeellinen mies. Eikun en alotakkaan tätä merkintääni kertomalla Cameronista, koska haluan tehdä yksittäisen Cameron-merkinnän tulevaisuudessa. Nyt kuitenkin hänen suurimpaan saavutukseensa, jonka eteen mies on tehnyt aivan mielettömän paljon hommia; AVATAR.
Joulukuussa 2009 ensi-iltansa maailmalla (ja Suomessa) saanut elokuva on ensimmäinen Cameronin elokuva sitten Titanicin 1997. Elokuvan budjetti oli niin järjettömän suuri että se nousi maailman kalleimpien elokuvien top5:een. Budjetti on maksanut itsensä kuitenkin komeasti takaisin, sillä elokuva sai todella suuren suosion ympäri maailmaa. Suurimmalti osin elokuvaa mainostettiin 3D-elokuvana ja tämä ominaisuus olikin aivan silmiä hivelevä silloin elokuvateatterissa. Mutta nyt kun tämä elokuva on dvd:llä, sitä huomaa ettei 3D:llä ollut loppupeleissä mitään merkitystä; elokuva on loistava ilman sitäkin.

Kun aikoinani ensimmäisen kerran näin Avatarin trailerin, en uskonut ikinä meneväni katsomaan moista elokuvaa. Sininen alkuasukaskansa ei juurikaan herättänyt mielenkiintoa. Mutta menin katsomaan elokuvan kuitenkin, koska kaikki puhuivat siitä. Ja rakastuin ensisilmäyksellä. Monet ovat sanoneet että elokuvan tarina on käyty useasti läpi mm. Disneyn Pocahontas-animaatiossa vuonna 1995. Tottahan tämä on, mutta tarina tuntuu paranevan kerta toisensa jälkeen.
Nyt aion kuitenkin nostaa yhden näyttelijän ylitse muiden tässä elokuvassa. Ei, se ei ole Michelle Rodriguez (Trudy) vaikka sitä naista rakastankin vaan Zoë Saldaña, joka näyttelee Na'vi-kansan johtajan tytärtä, Neytiriä.

Mielestäni Saldaña on jäänyt hyvin paljon varjoon vaikka nainen näytteleekin elokuvan naispääosaa ja aivan loistavasti nainen näytteleekin! Saldañan roolisuoritus elokuvassa saa minut joka ainut katsomiskerta vollottamaan silmät päästäni. Kun istun leffateatterissa, itken suurimmassa osassa elokuvia koska ne vain koskettavat jotenkin älyttömän paljon. Joskus pelkkä musiikki aiheuttaa tunneryöpyn, mutta yleensä vain elokuvateatterissa. Avatarin aikana itkin varmaan puolet elokuvasta, koska elokuva oli aivan liian loistava. Musiikkeineen kaikkineen. Mutta Avatar nousi elokuvana ylitse muiden ainakin siinä suhteessa etten ole kertaakaan katsonut sitä dvd:ltä itkemättä. Tähän suurin syy on Saldañan ihana ja loistava näytteleminen; se miten nainen saa kaiken raivon ja surun ja muut tunteet todella hyvin välitettyä vaikka hänen roolihahmonsa onkin tietokonehahmo kaikin puolin. Minä vain.. En kestä. Sen naisen kuuluisi paistatella valokeiloissa ja tehdä uskomattomia roolisuorituksia.. Mutta missä hän oikein on?
Etsintäkuuluttakaa Zoë Saldaña, koska elokuvamaailma tarvitsee vahvoja, tunteikkaita ja aitoja naisnäyttelijöitä!