Lorax - Puiden puolesta!

Kristen Stewart-Lumikin jälkeen oli sitten aika lähteä rentouttamaan täydellisessä shokkitilassa olevaa pääkoppani sisältöä ja heittää aivot kokonaan narikkaan; pieni, oranssi viiksivallu kutsui minua elokuvateatteriin istumaan!

LORAX on tämän vuoden mielestäni aika vähälle huomiolle jäänyt animaatioelokuva, joka puhuu luonnon ja puiden puolesta! Jos ei elokuvasta mitään muuta voisi sanoa niin ainakin luonto on tärkeässä osassa tarinan opetusta ja jo senkin takia tämä elokuva kannattaa muksuille näyttää. Ja miksei itselleenkin muistutuksena siitä että vaikka niitä omia unelmiaan kohti pitää pyrkiä, ei pidä lähtä sille tielle että muut (varsinkaan luonto) siitä kärsisivät!

Tämä Itse ilkimys-elokuvan tekijöiltä ilmestynyt uusi pätkä kertoo Ted-nimisestä pojasta, joka asuu täysin muovisessa kaupungissa ja on tottakai rakastunut naapurin kauniiseen tyttöön. Audreyn, sen naapurin tytön, suurin unelma on nähdä aito ja oikea puu, joita ei ole kasvanut enää moneen vuoteen lähimaillakaan.. jos missään! Tedille selviää että tyttö menisi heti naimisiin sen pojan kanssa, joka toisi hänelle moisen puun näytille. Elävänä.
No rakkaudesta sitä tekee mitä ihmeellisimpiä tekoja; Tedin mummo osaa kertoa pojalle kaupungin ulkopuolella asuvasta miehestä, herra Kerskasesta joka tietää mitä puille tapahtui. Niinpä Ted ottaa yksipyöräisen skootterinsa ja etsii tiensä ulos muovisesta kaupungista. Puun kantojen keskeltä hän löytää keksijä Kerskasen oudoin turvatoimin varustetun talon ja jokseenkin vastahakoisesti tuo hullu ukko alkaa kertoa tarinaa siitä miten tähän on päädytty.. Aloittaen tarinansa kauan, kauan sitten..

En odottanut elokuvalta kovinkaan paljoa, joten tästä muodostui oikein positiivinen yllätys! Lorax-hahmo oli hauskempi kuin osasin odottaakaan ja tarina tosiaan oli opettavainen, muttei sillä tylsällä tavalla mihin turhan opettavaiset tarinat yleensä tuppaavat lipsahtamaan. Elokuva on värikäs ja 3D:tä oli mielestäni käytetty vallan mallikkaasti vaikken moisen efektin ystävä liiemmin olekaan. Kyllähän elokuvasta löytyi niitä hieman kliseisiksi muodostuneita eläinhahmojakin, mutta silmälliset sienet ja maalla tanssivat kalat veivät meikätytön sydämen mennessään! Ja Lorax, tuo äksy mutta hyväntahtoinen otus pienen ilkikurinsa kanssa oli kyllä hupaisa ukko ja sen viiksien takia moiset kliseydet unohtuivat aika nopeasti.

Elokuva oli aika laatuanimaatio vaikka siitä ei liiemmin puhetta ole suuresti ollutkaan! Kehotan kyllä kaikkia painelemaan leffaan, jotka siihen vielä kykenevät! Studio123:ssa elokuva pyörii torstaihin saakka kello 17.30 ja liput vain 5 euroa! Joten nyt jos koskaan kannattaa lähteä katsomaan viiksivallua ja tuon seikkailuja!

Salmon Fishing in the Yemen

Helsngissähän sitä tosiaan ehdittiin käydä katsomassa useampikin elokuva sen yltiömäisen kännykänhukkaus-operaation ohessa. Parista muusta olenkin jo ehtinyt kirjoittamaan, mutta Yemenin kalastuskulttuurista päliseminen vielä uupuu. Joten korjataan sekin asia nyt sitten samalla.

SALMON FISHING IN THE YEMEN eli Suomessa nimellä Rakkaudesta, unelmista ja kaloista on viime vuoden tuotoksia joskin vasta tänä keväänä ensi-iltansa Suomessa saanut pätkä. Elokuva on hurmaava yhtälö hauskuutta, positiivisuutta, taistelua, visioimista ja omaan juttuunsa uskomista höystettynä ripauksella jännitystä ja ehkä parilla kyyneleen tirautuksella jos on yhtä pallonaama kuin minäkin!

Fred Jones (Evan McGregor) on brittiläinen kalastusasiantuntija, joka joutuu mielestään aivan älyttömän suunnitelman uhriksi; eräs jemeniläinen sheikki Muhammedin (Amr Waked) haluttua istuttaa rakastamansa lohenpyynti-harrastuksen keskelle kotimaansa autiomaita. Sheikin lumoavan kaunis Britannian päädyn edustaja Harriet Chedwode-Talbot (Emily Blunt) taas uskoo sheikin unelmiin ja aikansa vakuuteltuaan Frediä, Harriet saa tuon imaistua mukaan tähän hullulta vaikuttavaan suunnitelmaan. Fredin skeptisyyteen vaikuttaa kovasti myös tuon aivan mahdottoman positiivinen sheikki, jonka unelman toteutus vietti ei järky edes silloin kun hänen vastavalmistunut lohiparatiisinsa tuhotaan jonkin sortin terroristien toimesta. Eikun yrittämään uudestaan!

Elokuva oli mielestäni aivan upea elämys ja tykkäsin siitä valtavasti. Elokuvakokemukselle ainoan miinuspuolen antoivat riviä edempänä istunut teinilauma, joka ei osannut kunnioittaa muiden elokuvanautintoa vaan olivat äänessä koko elokuvan ajan. He nauroivat kun muut nauroivat, ei siinä mitään. Mutta kun kaikki muut istuivat kakka jäykkänä ja odottivat kauhuissaan mitä tapahtuu.. He nauravat ja tämän jälkeen supisevat syytä sille miksi nauroivat. Teki mieli potkaista sitä edessä istuvaa mutten sitten viitsinyt. Sitten neidit vielä kehtasivat ennen elokuvaa päteä toisilleen armottomalla elokuvatietämyksellään (not) ja itse teki kyllä silloinkin jo mieli sanoa pari sanaa ja oikaista neitien näkemykset.

Joten suuri kiitos niille ihmisille, jotka arvostavat muiden kanssakatsojien rauhaa elokuvateatterissa! Saunan taakse ne jotka eivät tiedä mitä hiljaisuus tarkoittaa. Tämä elokuva oli kaunis ja koskettava, elämyksenä tämä elokuvakerta taas oli yhtä tuskaa. Mutta syvin suositteluni kaikille!


ps. Tämän elokuvan myötä kännykkänikin lähti neljäksi päiväksi omille teilleen, joten ei mikään paras kokemus senkään johdosta!

Diktaattori

Tästä on nyt jo jokunen viikko aikaa kun kävin tämän elokuvan katsastamassa, mutta omatunto alkoi soimaamaan niin tuhottoman äänekkäästi kun en herran rakkaudesta ole vielä kirjoittanut. Jotenka nyt, myöhässä mutta kuitenkin esittelen teille maailman viimeisen diktaattorin..

 
DIKTAATTORI on viime vuoden hulvattomin elokuva mikäli tykkää siitä vähänkään raisummasta huumorista. Kaikille tämä elokuva ei todellakaan sovi ja kehottaisinkin niitä kaikista sivistyneinpiä ihmisiä valitsemaan jonkun muun elokuvan leffailtaa varten. Itse nauroin silmät päästäni, koska mieleni on kuin musta aukko ja huumorintajuni ajan kanssa pahasti vinksahtanut.

Tämä Sacha Baron Gohenin uusi elokuva kertoo miehestä, joka rakastaa maataan niin paljon että on valmis riskeeraamaan monien itsensä näköisten miesten hengen pitääkseen diktatoorin vallalla ja estääkseen demokratian nousun valtaan. Diktaattorina hänellä on velvollisuutensa maataan kohtaan ja niitä hän vaalii taidokkaasti pelaamalla mielenkiintoisia wii-pelejä sekä pitämällä vakuuttavia puheita kansalleen. Eräänä päivänä hänen kimppuunsa kuitenkin käydään ja hänet tehdään tunnistamattomaksi.. Jenkkilään, kauas kotimaastaan, joutunutta miesparkaa ei tunnisteta itsekseen ilman partaansa ja hän joutuu elämään kuin kuka tahansa tavallinen kansalainen. Yhdessä demokratiaa ja sananvapautta vaalivien viherpiiperöiden kera.

Kun menin katsomaan elokuvaa, minulle luvattiin kahvit jollen naura elokuvan aikana. Ne kahvit jäi tosiaan saamatta, koska elokuvasta oli hädintuskin pari minuuttia kulunut kun olin jo tukehtua rakastamaani hedelmäpääkallo-karkkiin. Tämä karu kohtalo oli vaaniva minua loput puolitoista tuntia ja hädin tuskin selvisin elävien kirjoissa pihalle salista! No ainakin jos sanonta nauru pidentää ikää pitää yhtään paikkansa niin minä lunastin itselleni muutaman elinvuoden lisää kiitos tämän kyseisen elokuvan.
Täytyy nyt tunnustaa myös pieni koiruus tämän elokuvateatterikäynnin yhteydessä; Kaveri, jonka raahasin katsomaan tätä elokuvaa, on ehkä suvaitsevaisuuden perikuva. Hän melkeinpä pyrkii rakastamaan kaikkia ja tasa-arvoisuus on hänelle jonkinsortin elinehto. No, minä hyvänä ystävänä raahasin hänet katsomaan elokuvaa, joka sotii kaikkia ystäväni arvoja vastaan. Hänen ensimmäiset sanansa elokuvan lopputekstien alettua olivatkin "Mira, mihin hittoon sä mut raahasit?!" mutta ei se mitään! Tunnusti kaverini sitä tai ei, kyllä tuokin pidensi elämäänsä aikalailla!

Niille ketkä Kouvolan suunnalla elelevät niin Studio123:lla  kyseinen elokuva on joka ilta torstaihin saakka klo 19.30 ja juhannuksen jälkeen eli sunnuntaista eteenpäin 19.45! Tervetuloa nauttimaan pimeistä jutuista joille ei välttämättä kehtaisi jokapaikassa nauraa!

Se toinen Lumikki

Noniin, kuten lupasin, kävin katsastamassa tuon toisen Lumikin vaikkakin päivän myöhässä koska taisin edellisessä merkinnässä puhua että olisin mennyt katsomaan sitä perjantaina.

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ on nyt sitten se toinen tämän vuoden Lumikista kertova elokuva ja vaikka kuinka yritin itselleni uskotella, niin kyllä se Mirror Mirror oli näistä Lumikeista parempi. Nyt jos haluat säilyttää uskosi elokuvan hyvyyteen etkä sitä vielä ole nähnyt niin kehotan lopettamaan lukemisen jo tähän pisteeseen. Tuleva teksti ei ole kovinkaan imartelevaa.. Ei ainakaan pidemmän päälle.

Elokuvan ensimmäinen kymmenenminuuttinen lupaili elokuvalta paljon; tykkäsin tunnelmasta ja olin hyvinkin positiivisesti yllättynyt. Uskoni elokuvaan alkoi pikkuhiljaa kasvaa, vaikken kollegani puheista huolimatta jaksanut odottaa ihmeitä. Ensimmäinen kolahdus saatiin kyllä jo noiden ensiminuuttien aikana kun ajatukseni lähti harhailemaan Sormusten herran suuntaan ja siitä tuskin tarvitsee alkaa syyttämään armotonta faniuttani kyseistä elokuvasaagaa kohtaan. 

Mutta olin silti positiivisella mielellä. Ja sitten maa lähti jalkojeni alta kun minun suuresti rakastamani näyttelijätär (mikä?) Kristen Steward ilmestyi kuvaan. Tuo Twilighteista tuttu neitonenhan on jollakin ihmeen ilmeellä päätynyt tämän elokuvan pääosan esittäjäksi eli itse Lumikiksi.

Elokuvassa on oikeasti todella hyviä elementtejä, perustuuhan se nyt samannimiseen kansansatuun. Olin valmis tunnustamaan rakkauttani siinä vaiheessa kun ritarit karauttivat hevosillaan pitkin mäkijä ja mantuja. Olin sulaa vahaa kun kaunis, valkoinen peura/hirvi/mikä lie asteli kuvaan (vaikken ymmärräkään sen pointtia noin elokuvan tarinallisesti). Mutta sitten kun aletaan luetella näitä juttuja, joita en vain pystynyt ostamaan. Ja niitähän elokuvassa riitti liiaksikin. 

Ensinäkin Kristen Steward, tuo yhden ilmeen ihme jota hädintuskin pystyy sanomaan näyttelijättäreksi. En ymmärrä miten se on päätynyt tarinallisesti tämän tasoisen elokuvan pääosaan. Ilme on sama istui se sitten tyrmässä, oli tulla peikon lahtaamaksi, pakenee naisten kanssa veneille, tapaa lapsuuden parhaan ystävänsä (=rakkautensa), tekee kuolemaa, makaa kuolleena, rohkaisee ritareita taistoon, ratsastaa sotaan, tappaa äitipuoltaan.. Tai kruunataan kuningattareksi. Mitä se tunteiden ilmaisu on? Koskaan kuullutkaan.

Nainen on tosin parhaimmillaan niissä kuvissa, joissa tuon suuta ei näy. Yksikin avonainen suu vielä ja revin tukan päästäni.

Sitten, koska kaikki tietävät fiilikseni Kristenistä, siirrytään naiseen jolta odotin enemmän; paha kuningatar eli Charlize Theron. En ole liiemmin kyseisen näyttelijän elokuvia nähnyt, mutta tuon esittämän hahmon mahtipontisuus, kauneus ja valta saivat minut toivomaan jotain ihan muuta mitä sitten sain vastaani. Nainen oli uskottava niin kauan kun tuo piti suunsa kiinni; miksi ihmeessä kaikki käskyt pitää huutaa? Entä miksi kaikkia sanoja pitää venyttää niin että käskyt kuulostavat entistä naurettavammilta? Ei niin mitään käryä. Kuningatar oli kyllä parempi kuin Julia Robertsin kuningatar Mirror Mirrorissa, jos näitä nyt voi mitenkään verrata kun toinen tehtiin selvästi kieli poskessa ja toinen turhan vakavissaan. Saatte itse päättää kumpi on kumpi.

Noh. Thoriahan me sitten saatiin onneksi katsella Chris Hemsworthin oltua edes astetta kovempi metsästäjämies. Ei hänkään onnistunut tekemään minuun ihan samanlaista vaikutusta kuin tuo jumalveljeksistä vanhempi, mutta päätyi sitten lopulta olemaan se tyyppi, joka piti mielenkiintoa yllä niinkin paljon että jaksoin salissa istua loppuun saakka.

Mutta sitten elokuvan suurinpaan syntiin heti Stewardin pääosan jälkeen! Kuvaaja Greig Fraser on totisesti tehnyt taustatyönsä ja ottanut selvää keskiaikaan sijoittuvien elokuvien kuvituksesta. Viime viikolla eräs kollegani sanoi elokuvan nähtyään että "ota vihko mukaan ja kirjaa ylös joka kohtaus, missä tulee jokin toinen elokuva mieleen kun menet leffaan". No siihen en ihan lähtenyt, koska koin sen kuitenkin törkeäksi kanssakatsojia kohtaan. Mutta niin.. Kuten yllä mainitsinkin niin LotRia nähtiin jo ensimmäisten minuuttien aikana kun pahisarmeijan haarniskat, asento ja kuvakulma toivat väkisinkin mieleen Helminsyvänteen taistelun. Yritin toki välttää unohtumasta LotR-tuijotukseen mutten voinut olla huomaamatta samoja elementtejä muissakin kohdissa; Lumikin paetessa (yllättäen, ainakin laskuoppini mukaan) yhdeksää pahuuden ritaria metsikössä. Ei suinkaan tullut mieleen Arwenin pako mustilta ratsastajilta ensimmäisessä Sormusten herrassa. Löytyipä elokuvasta myös crebain. Enkä suinkaan epäillyt "peiliä" Galadrielin peiliksi, mutta siitä nousikin sitten jokin Nazgûlin ja ankeuttajan välimuoto. Eikä tässä todellakaan kaikki! Veikkaan että elokuva pitäisi katsoa toistamiseen, jotta kaikki tilanteet muistuisivat mieleen.

Lisäksi olin huomaavinani elementtejä myös paitsi Potterista, myös Batmanistä ja Star Warsista. Että hyvin tehty Fraser! Et voittanut tämän naisen sydäntä puolellesi. Ties missä syy.

On kai sanomattakin selvää etten suosittele kellekään! Mutta noh.. Jos reippaasti positiivisempaa tekstiä samaisesta elokuvasta haluatte lukea niin kurkatkaapa Sinin leffablogiin. Hän taisi tykätä elokuvasta juurikin sen verran kuin minun olisi pitänyt. Roxie kiittää ja kumartaa!

Ps. Kun kääpiöt alkoivat elokuvassa laulaa, tuli heti mieleen "Ohhoh.. Oon kuullu jossain muuallakin kääpiöiden laulavan. Hieman lahjakkaammin tosin, mutta kuitenkin.. hmm.."

Mirror Mirror

No äh.. Yleisön pyynnöstä on sitten kai kirjoitettava tuosta Mirror Mirrorista, josta mainitsin ohimennen edellisessä blogimerkinnässäni! Siitä tulikin mieleen että pitäisi kirjoittaa myös Diktaattorista ja kaipa sitten Yemenin kalastuksestakin vähän ettei toiselle jää niin hylätty olo..

MIRROR MIRROR on tämän vuoden uutuuselokuvia Lumikista, joita on käsitykseni mukaan tulossa ainakin kaksi ja mielikuva taas puhuisi melkein kolmesta. Tämän elokuvan halusin nähdä ja harmitti kun se ehti lähteä livohkáan Studiolta ennen kuin ehdin edes suunnitella leffaan lähtemistä.
Odotus oli siis hirmuinen, mutta kun vihdoin Helsingissä vierailtuani ehdin elokuviin tätä katsomaan.. Ei se ollutkaan odottamisen arvoinen pätkä. Kyllähän hauskoja juttuja riitti, mutta jotenkin olisin odottanut elokuvalta enemmän. Toisaalta olen kuullut huhua että Lumikki ja metsästäjä, joka nyt pyörii elokuvissa, olisi näistä kahdesta Lumikki-leffasta se parempi (huolimatta siitä että siinä on Kristen Steward). Se jää nähtäväksi ja suunnitelmissa olisikin lähteä leffaan Perjantaina! Katsellaan sitä sitten!

Mutta niin.. Tarinahan on itsessään klassinen Lumikki; Ihanaan ja hyvinvoivaan kuningaskuntaan syntyy kaunis prinsessa, mutta äiti kuolee synnytyksessä. Kuningas hankkii uuden kuningattaren rinnalleen antaakseen prinsessalleen turvatun tulevaisuuden ja upean roolimallin. No, jokin metsässä oleva mörkö sitten vie kuninkaan ja huomataan että paha äitipuoli ryöstää vallan. Kaikkihan Lumikin nyt tietää, eikö?

Elokuvan ehdoton kantava voima on paha kuningatar, jota näyttelee Julia Roberts. Mielestäni tämä roolisuoritus ei tosin sekään ole Robertsin parhaimmistoa, vaikka ilkeä kuningatar onkin aika-ajoin mitä mahtavin kaikkine hulluine juttuineen.. Mutta silti se ei kykene pelastamaan elokuvaa, joka jäi mielestäni ala-arvoiseksi.
Pelastavana prinssinä nähdäänkin sitten Armie Hammer, joka teki aivan mahtavan roolisuorituksen J. Edgarissa ja nyt sitten tuli tähän elokuvaan esittämään vähintäänkin typerää ja pintapuolista prinssiä. Eikä prinssi edes päässyt pelastamaan prinsessaansa, koska prinsessahan tottakai osasi miekkailla itse.

Kääpiöistä on mainittava sen verran että sieltä löytyi liuta tuttuja naamoja!  Jordan Prentice, Danny Woodburn ja Martin Klebba! Jos kysytään minun suosikki kääpiöitä (anteeksi sanavalintani) niin ainoa joka jäi suosikeistani puuttumaan, on Kiran Shah! Mutta noh.. Mitäänhän minä en asiasta tiedä, mutta uskaltaisin veikata että se mies on paraikaa kiinnitetty johonkin muualle..
Kääpiöt kyllä olivat kuningattaren ohella loistavia, harmi vain että elokuvasta jäi muuten niin blaah-fiilis. En välttämättä lähtisi suosittelemaan ainakaan kovin äänekkäästi tätä. Kuka tykkää, se tykkää. Muhun tämä ei nyt jaksanut iskeä! Loppuun kuitenkin vielä traileri..

We need to talk about Kevin

Vietin viime viikolla pidennetyn viikonlopun Helsingissä ja kävin katsomassa muutamia elokuvia, jotka olivat jo ikävästi ehtineet poistua Kouvolan päädyn pyörityksestä. Käytiin katsomassa Mirror Mirror ja Salmon Fishing in the Yemen. Niistä en nyt kuitenkaan jaksa kirjoittaa, koska ensin mainittu oli mielestäni aikamoinen pettymys ja odotin siltä jotain paljon parempaa ja jälkimmäisen leffanautinnon taas pilasivat edessämme istuneet viisi teinityttöä, jotka eivät osanneet pitää päätään kiinni. Hyvä elokuvahan se oli, ei sen puoleen!
Mutta kolmannesta elokuvasta sen sijaan haluan sanoa pari sanaa..

WE NEED TO TALK ABOUT KEVIN on Lynne Ramsayn uusi pysähdyttävä elokuva, joka jos mikä olisi ansainnut paikkansa viime vuoden oscar-gaalassa. Ensin ihmettelin suuresti että miksei, mutta sitten aloin ajattelemaan Jenkkilää ja sitä minkälainen elokuva nyt olikaan kyseessä.. Ja yllättäen puuttuvat oscar-ehdokkuudet eivät enää olleetkaan mikään ihmetys.


Spoiler-varoitus! Jos haluat kokea elokuvan yhtä täydellisenä leffaelämyksenä kuin minä, älä lue pidemmälle vaan yritä etsiä elokuva käsiisi!

 Elokuvan päähenkilö on Eva (Tilda Swinton), perheenäiti jonka esikoinen, Kevin, aiheuttaa hänelle ennen aikaisia harmaita hiuksia. Poika käyttäytyy vanhempiaan kohtaan hyvinkin manipuloivasti; äidin katsoessa, poika tuijottaa melkeinpä vihaisesti takaisin ja on koko ajan pahanteossa.. Isän nähdessä, poika taas on kuin pieni enkeli joka on "vain tavallinen pieni poika". Näin ollen perheen isä (John C. Reilly) alkaa pian epäillä että tuon vaimo on sekoamassa ja koko perheestä nimenomaan tuon pitäisi olla se, jonka pitäisi puhua jonkun ammatti-ihmisen kanssa..

Elokuvan ehdottomasti yksin suurimmista hienouksista on se, kuinka katsojalle ei kerrota kaikkea ennen kuin vasta lopussa. Elokuva pitää otteessaan alkumetreiltä saakka ja, jos ei ole antanut itsensä spoilaantua liiaksi, kysymykset "mitä hemmettiä?!" ja "mikä tuota poikaa riivaa?!" ovat jatkuvasti läsnä. Näitä kysymyksiä vahvistavat aikahypyt milloin ajassa taaksepäin ja milloin eteenpäin. Eva astelee koko elokuvan ajan vankilan käytäviä pitkin katsomaan jotakuta.. Mutta ketä? Sekään ei selviä ennen kuin vasta elokuvan jälkipuoliskolla. Pieni poika käyttäytyy häiritsevästi, kasvaa käyttäytyen aina vain pelottavammin mutta siltikään elokuva ei lipsu kertomaan liiaksi siitä mitä tuleman pitää. Jotain pahaa tulevaisuudessa on tapahtunut, mutta mitä?!

 Ja sitten elokuvan lopussa kaikki räjäytetään vain katsojan naamalle, jolloin ainoa asia mitä elokuvan jälkeen voit sanoa on "Joo-o". Kaikki merkit viittasivat siihen, mutta sitä ei vain voinut hyväksyä tai sulattaa ennen kuin se sitten tapahtui..
Kevin on koulusurmaaja.

Elokuva on kaikkiaan pysäyttävä kertomus siitä, mitä koulusurmaajan vanhemmat joutuvat käymään läpi yrittäessään prosessoida tapahtunutta mielessään. Se ei pyri selittämään niinkään koulusurmaajan tekoja. Kevin itsekin sanoo elokuvan lopussa äidilleen että luuli tietävänsä miksi teki mitä teki, muttei sitten tiennytkään. Äiti jää yksin ajatuksensa ja sen ainoan kysymyksensä kanssa. Miksi? Äidin tuska on niin käsin kosketeltavaa että elokuvan jättämä ahdistus tuntuu edelleen, vaikka elokuvan katsomisesta on vierähtänyt jo melkein viikko.

Täytyy sanoa että aivan mielettömän upea teos kaikessa kauheudessaan. Suosittelen kaikille todella lämpimästi, joskin kannattaa varata joku kaveriksi kun tätä pätkää katsoo. Jättää jokseenkin tyhjän olon!





ps. Pitää lukea Lionel Shriverin samanniminen kirja! En kyl tiedä uskallanko.. Tuleeko joku pitää kädestä?