Titanic 3D

Korkeat viisitoista vuotta ehdin järkyttää ihmisiä kertomalla kuinka en ole koskaan nähnyt Titanicia kokonaan, vain pätkissä. Nyt en enää voi enää nähdä niitä epäuskoisia ilmeitä, koska vesitin tämän hupini eilen käymällä katsomassa Titanicin elokuvateatterissa saakka. En sen pirun 3D-efektin takia vaan koska halusin kuulla Celine Dionia kunnon äänentoistolla.. Niin ja nähdä sen elokuvan.
Ja voi kuulkaa kannatti odottaa se viistoista vuotta, koska elokuvateatterielämyksenä tämä on noussut kertaheitolla yhdeksi ikimuistoisimmista.
TITANIC on, kuten kaikki tietää, vuonna 1997 ensi-iltansa saanut elokuva tuosta suuresta merten jättiläisestä, jonka kaiken toitotuksen jälkeen piti olla uppoamaton. Mutta ei se sitten ollutkaan vaan 1300 ihmistä kohtasi hyisen kuoleman unelmien laivan osuttua jäävuoreen sunnuntaina 14.4.1912. Elokuva kertoo paitsi Titanicin turmasta, myös yhden elokuvahistorian suurimmista rakkaustarinoista. Ja pääosissahan on tuttuun tapaan, edelleen, Leonardo Dicaprio ja Kate Winslet.

Mielestäni elokuvassa ehdottomasti suurin mainitsemisen arvoinen seikka on se tosiasia, kuinka elokuva elättelee toivoa vaikka jo elokuvan alussa katsoja saa tietää että kyllä, Titanic tulee uppoamaan. Se on itseasiassa uponnut jo kauan sitten. Mutta siltikin kun katsoja pääsee elokuvan ytimeen, hän huomaa elättelevänsä turhaa toivoa vaikka järki sanoo toista. Jackin ja Rosen rakkaus on niin kaunista ja puhdasta, niin vilpitöntä ja sitä on hauska ja ihana katsoa, joten sitä väkisin herättelee toivoa siitä että "entä jos toi laiva ei nyt uppoaiskaan.." vaikka niin, järki sanoo toista. Kyllähän se tulee uppoamaan. Eikä se ole ainoa toivon kipinä! Sitä viimeiseen asti toivoo ja uskoo että jotain tapahtuu ja ne ihmiset siellä laivalla ei kuolekkaan. Että ne pelastuu.. Vaikka järki tosiaan huutaa toista. Kaikkihan sen tietää jo entuudestaan kuinka siinä tarinassa tulee käymään.
Toivo onkin mielestäni ehdottomasti Titanicin avainsana. Jo ihan alusta saakka; Jack pelastaa Rosen hyppäämästä mereen ja sen myötä antaa Roselle toivonkipininä paremmasta huomisesta. Jo ennen kuin varsinainen rakastuminen on ehkä tapahtunut, sitä elätellään toiveita siitä että satamaan päästyä karattaisiin yhdessä.. Toivo on läsnä elokuvan alusta aina loppumetreille saakka.
Tämä elokuva on myös yksi niistä elokuvista, jotka ovat vuodattaneet eniten kyyneliä varmaan koko elokuvahistorian aikana. Omakohtaisesti voin sanoa että aloitin itkemisen siinä vaiheessa kun orkesteri oli lopettamassa, mutta viulisti jatkoi soittamista ja niin muutkin palasivat soittamaan. Siinä vaiheessa se alkoi ja itkin vielä kun autossa istuin ja yritin epätoivoisesti ajella kotiin. Että sellainen elokuva!
Nyt täytyy sanoa vielä että itkettämisestä haluaisin antaa rispektiä James Cameronille, elokuvan ohjaajalle. Hän se osaa tämän itkettämisen jalon taidon, koska herran kaksi elokuvaa omat omien itkujeni kärkipäässä; Titanic ja Avatar.

Hauska yksityiskohta, josta en satavarma ole mutta josta kaikki nyt tuntuvat puhuvan; Kuulemani mukaan joku astrologi oli valittanut siitä että tähdet eivät Titanicin turmayönä olleet niinkuin elokuvan tähtitaivaalla annetaan ymmärtää. Mitä jenkit lähtevät tekemään? No tottakai he muuttavat tähtien asentoa jälkikäteen 3D:tä varten joten mikäli tämä tieto pitää kutinsa, kaikki 3D:n katsoneet voivat hyvillä mielin ajatella nähneensä tähtitaivaan juuri sellaisena kuin se oli vuonna 1912! Olkaa onnellisia!

Tähän loppuun vielä biisi, jota kuuntelin rebeatilla viikon ennen elokuvan katsomista eikä loppua näy.