Captain America: The First Avenger

Muistan kun The Avengers tuli leffaan, kävin katsomassa sen älyttömien ennakkoluulojen vallassa, mutta pidin siitä loppujen lopuksi. Itseasiassa aika paljonkin. Tein silloin lupauksen että katson kaikki kyseistä leffaa edeltäneet yksittäiset osat ja no.. Se lupaus on hieman rakoillut, mutta olen minä nyt jokusen katsonut. Ja joku ehkä muistaa että olen täysin märkäkorva mitä tulee supersankarileffoihin, täynnä ennakkoluuloja ja harvoin pidän kyseisistä leffoista.
No nyt tuli taas annettua elämältä 119 minuuttia, jota en koskaan tule saamaan takaisin.

CAPTAIN AMERICA: THE FIRST AVENGER on vuoden 2011 supersankarileffa, joka kertoo hintelästä pikkumiehestä nimeltä Steve Rogers (Chris Evans). Steven suurin unelma on liittyä USA:n armeijaan, mikä on oikeastaan mahdottomuus hänen pienen ruumiinsa, astmansa ja ties minkä muun syyn takia. Siltikin onni potkaisee häntä ja hänet valitaan tieteelliseen kokeeseen, jonka tarkoitus on ilmeisesti luoda täydellinen sotilas. Koe menee kuin meneekin nappiin ja yllättäen hintelästä pikkumiehestä kasvaa täyteen pumpattu lihaskimppu.. Täydellinen sotilas.
Pikkupoika minussa haluaa aina antaa mahdollisuuden supersankarileffoille, koska ovathan ne supersankarit siisti juttu. Eihän sitä voi kieltää. Mutta aina kun menen antamaan mahdollisuuden, tulen melkein poikkeuksetta pettymään. Jos The Avengersia ja Christoper Nolanin Batmaneitä ei oteta lukuun, supersankarileffat eivät ole onnistuneet voittamaan minua puolelleen. Kaikista vähiten tämä kyseinen elokuva, joka ei tarjonnut minulle kerrassaan mitään yllättävää tai muutenkaan sellaista, mikä olisi aiheuttanut mitään muuta tunnetta kuin turhautumista ja ärsytystä. (SPOILER!) Okei Richard Armitagen muutaman minuutin vierailu elokuvan alkupuoliskolla sai tottakai typerän hymyn leviämään kasvoille, mutta se ei paljon elokuvaa päässyt pelastamaan, koska mies meni ja kuoli samantien.

Lisäksi täytyy jälleen kerran paasata näistä rumista pahiksista. Miksi hemmetissä valita Hugo Weaving näyttelemään pääpahista jos sen täydelliset kasvot mennään repimään tuollaiseksi.. ällöttäväksi.. punaiseksi.. monsteriksi? Muistakaahan että en ole lukenut sarjiksia, enkä tule lukemaan, ja elokuvissa olen kyllästynyt jo niihin rumiin pahiksiin. Olen itseasiassa paasannut aiheesta joskus tänne blogiin mutten kuollaksenikaan nyt jaksa alkaa tonkimaan jotain vuoden 2011 blogimerkintää.
Mutta niin.. Hugo Weaving oli aivan täydellisen cool pahis aina siihen hetkeen saakka kun se näytti oikeat kasvonsa. Se että Armitagen hahmo herra Kruger oltiin tehty vain tapettavaksi ja se toteutettiin melko samantien.. Se oikeastaan oli jo saada meikäläisen sammuttamaan telkkarin, mutta urheasti jatkoin katsomista koska ajattelin että noh.. Onhan tässä Hugo Weaving. Vaan mitä! Kaksituntisesta elokuvasta puoltoista tuntia oli aika liki turhautunutta kieriskelyä sohvan perukoilla.

Että joo ei. Ja siis supersankarielokuvaksi tämä ei ollut edes keskiverto. En usko että Armitagekaan saa minua katsomaan tätä pätkää uudestaan.. Voisin samantien kävellä takaisin leffadivariin vaihtamaan leffan johonkin parempaan. Olo oli melko sama kuin silloin kun katsoin Transformerseja ja ne oli jotain niin.. käsinkosketeltavan mielenvikaista eikä edes hyvässä mielessä. Yh.
Mutta nyt lähinnä omaksi piristeekseni ja varmaan ehkä vähän teidän lukijoidenkin piristeeksi (toivottavasti), linkitän tähän loppuun trailerin sijaan Armitagen lyhyen haastattelun siitä kuinka hän näki hahmonsa Krugerin. Aivan taivaallista näyttelijän omistautuneisuutta hahmolle, joka on elokuvassa vain pari minuuttia. Kiitos, Richard.